sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Pakko(osata)ruotsia

Pakkoruotsi on varmasti meille kaikille tuttu asia yläasteelta. Miksi ruotsia vihataan kielenä niin paljon? Oma kohtaista kokemustakin löytyy, mutta näin korkeakoulussa sitä alkaa tajuamaan, että olisipa nuorempana vaivautunut opettelemaan sitä. Tähän asti ilman ruotsin kielen taitoa selvinneenä en tosin voi puhua siitä, kuinka hyödyllinen kieli se on itselleni ollut, mutta virkamiesruotsista selviytyminen olisi varmasti helpompaa, jos ei tarttisi päälle kaksikymppisenä muistella ihan alkeita enää. 

Itse en voi puhtain sydämin sanoa, että vihaisin ruotsia. En vain osaa sitä. Koko yläasteen ruotsin tunneilta muistan negatiivisen energian ja paasauksen siitä, kuinka tärkeää jokaisen suomalaisen on osata ruotsia. Lukion ruotsin kirjoituksissa motivaatio ei ollut enää kuin vieno varjo aikaisemmasta. No, viisi vuotta siitä myöhemmin muutin Turkuun ja ajattelin, että nyt varmasti on sitten pakko osata sitä ruotsia niin kuin se opettaja aina valisti. Pyh, en ole käyttänyt edes kaupan kassalla työskennellessäni kertaakaan tänä aikana ruotsia. Vasta vuosi sitten tuli ensimmäinen tilanne, missä olisin voinut tehdä loistavan vaikutuksen osaamalla ruotsia, kun kaveripiiriin tuli ihka oikea ruotsalainen kaverin tyttöystäväksi. Sitä ennen riitti, että osasin muutaman sanan, mitä suomenruotsalainen kummityttöni sekoittaa muuten suomenkielisiin lauseisiin ja että hänen ristiäisissään ymmärsin oikeassa kohdassa valella hänen päätään vedellä. Enkä voi sanoa, että vieläkään tunnen tarvitsevani ruotsia, sillä kaverin tyttöystävänkin kanssa puhekieleksi muodostui heti englanti, koska kukaan muukaan meistä ei osaa ruotsia.

Hieman ehkä yliammun, kun sanon etten osaa ruotsia. En siis osaa puhua ruotsia, ymmärrän sitä kyllä jonkinverran. Paitsi osaan sanoa lauseen jag talar inte svenska, mutta sitä ei kuulemma lasketa, koska jokainen suomalainen osaa sen sanoa. Miksi en osaa? Ensinnäkin kielipääni ei ole mikään järjen hyvä, mutta toisekseen se yläasteen paasaus pakkoruotsista ja pakosta osata sitä oli isossa ristiriidassa siihen, miten ruotsia meille opetettiin. Jos minulle heittää ruotsinkielisen verbin, osaan kyllä todennäköisesti taivuttaa sen oikein jokaisessa aikamuodossa. Jos minua pyydetään muodostamaan lause, jossa on enemmän kuin viisi sanaa, luultavasti kolmannen sanan jälkeen alan änkyttämään. Sanavarasto. Sitä ei meikäläisellä ole. Verrattuna englanninkielen opetukseen, ruotsin opetus oli naurettavaa. Aivan kuin opettajammekin olisi vihannut koko kieltä. Enkä kiellä, etteikö oma kiinnostuskin olisi siinä iässä ollut heikompi, mutta jostain kumman syystä minusta tuli kuitenkin ihan tyydyttävä englanninkielen osaaja samassa iässä.

Nyt ammattikorkeassa ruotsinkurssimme aloitettiin puhumalla pelkästään ruotsia. Ja tuloksena koko luokka hiljeni ja suut loksahtivat auki ennen kuin alkoi supina ''mitä se opettaja just sano''. Silloin huomasin, etten ollut yksin. Englanninkurssilla pärjättiin lähes tulkoon ilman suomenkieltä kokonaan, ruotsinkurssilla sama ei onnistu. Jokainen suomalainen ei tosiaankaan osaa ruotsia.

Pakkoruotsi, pitääkää se. Mutta opettakaa sitä kuin mitä tahansa muutakin kieltä. En kiellä, etteikö ruotsia olisi hyödyllistä jokaisen suomalaisen osata, ihan samalla tavalla kuin englantiakin olisi jokaisen hyvä osata nykymaailmassa. Olemme ehkä virallisesti kaksikielinen maa, mutta käytännössä väittäisin, ettei iso osa väestöstä ei osaa sujuvaa ruotsia.

Nyt, kun itse taistelen virkamiesruotsin kanssa, olen huomannut, että ne yläasteen opit palautuvat mieleen, mutta alunperinkin vajaata sanavarastoa on työlästä kartuttaa tässä vaiheessa, kun minulta oletetaan, että osaisin jo perussanaston ja voisin siirtyä ammattisanastoon. Hiljaa hyvää tulee ja harjoitus tekee mestarin, mutta hyvä pohja auttaisi paljon. Eikä moniakaan motivoi se tieto ja tunne, etteivät he tarvitse ruotsin kieltä juurikaan. Itse voin motivoida itseäni sillä ajatuksella, että ehkä vielä joku päivä voin käydä ruotsinkielisen keskustelun ruotsalaisen tuttuni kanssa, ellei hän sitten opi suomea nopeammin kuin minä ruotsia.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Mutkittelevia jokia ja myrkyisiä tuulia

''Mut opetettiin elää koodin mukaan, niin et kaikest joutuu vastuuseen jos turhaan jotain lupailtiin.
Mä en haluu pahaa kellekkää, vaa elää maailmaani.
Kourallinen ihmisii ympäril on mun taivaani.
Hei, älä herätä mua unesta.
Hei, tai mä en pääse sinne uudestaan.
--
Sä voit muuttaa tulevaisuutta, sä voit muuttaa historiaa.
Se voi olla sulle vielä uutta, onnee ei saa pistoolin kaa.
Tee niinku mä, pidä sun läheiset lähellä, nii sit sun maailman ympäri on lyhyempi kävellä.''
- Mikael Gabriel, Älä herätä mua unesta

Puut kaatuu, seinät kaatuu. Hartioille on kertynyt omakotitalon painoinen taakka, jota ei hevillä saa ravistettua pois. Joskus suorinkin ja uomissa kulkeva joki tekee yllättävän mutkan ajan saatossa, joskus tulee pieni sivuhaaroja, joihin hämmentynt veneilijä helposti erehtyy kääntymään. Joskus elämä yllättää huonolla tavalla. Joitain asioita on vain mahdoton unohtaa lyhyessä ajassa. 

Onni on uusiutuva voimavara, joka välillä näyttää astian pohjaa ja täyttyy jossain välissä kuitenkin uudestaan piripintaan. Hyvistä hetkistä on otettava kaikki irti, jotta jaksaa notkahdukset. Huonot hetket jaetaan läheisten kanssa. Pahan patoaminen oman pääkopan sisään ei olisi järkevää; ajatus sumentuu, syttyy pienestäkin kipinästä tuleen kuin kaasu tulitikun raapaisusta. 

Joki mutkittelee aina ajoittain, ei niin tasaista maaperää olekaan. Mutkat on kestettävä. Suunta on tiedettävä, muuten matkan taittuminen on hankalampaa. Joskus on otettava suunta vastavirtaankin, mutta soutaa ei saa tulosuuntaan, koska vanhat ansat on jo koettu. Mutkat on hyväksyttävä, silti suunta voi olla oikea. Suuntaa oikeaa ei voi olla, jos suuntaa ei tiedä. Hätiköidyt suunnanvaihdokset keikuttavat laivaa liiaksi, uppoamisen riski kasvaa. Paras kompassi löytyy vasemmasta rinnasta, kahlittuna luisten telkien taakse.

''Et suuta auki saa,
jäät sivuun katsomaan,
kun maailma huutaa hulluuttaan.''
            - Haloo Helsinki, Kiitos ei ole kirosana

 Orpo lapsi odottaa pelastajaa. Hän seisoo yksin maailmaa vastaan. Eikä orvon tarvitse olla orpo, vain yksinäinen veneilijä kovassa virtauksessa. Joen mutkat muuttavat virtausta, matkakumppani voi hetkeksi näyttäytyä kauempana kuin hetki sitten. Kukaan ei halua jokeaan yksin kulkea. Vahvin ase omassa elämässä on oma suu, kieliasu ja asenne - heikkous siinä, missä vahvuuskin. Airojakin on osattava käyttää oikein, jotta pääsee eteenpäin sulavasti.

'' Ja jos joku päivä sinä enää et,
sittenkin ois mulla selvät sävelet. 
Vaihtokauppaa käyvät toiset tunteillaan. 
Minä tiedän että sua ainiaan.''
            -Jenni Vartiainen, Minä sinua vaan

Tuulet. Arvaamattomia voimia, jotka muokkaavat virtauksia, ohjaavat pientä venettä joessa, mutkasta mutkaan ja suorallakin. Tuulet ovat vaikeasti ymmärrettäviä, voimakkaita voimia. Väkevä voima, jota on vaikea muuttaa, jota vaistomaisesti seuraa. Tuulista syntyy myrskyjä, myrkyistä uusia tuulia ja uusia mutkia jokiin. Tuuli kuiskii voimaannuttavia sanoja, ne puskee suuntaan tai toiseen. Järkkymätön on tuuli, joka on kasvattanut voimiaan vuosia.