Aurinko, aurinko!

KESÄ!
Se tekee vihdoin tuloaan! Ihmiset ovat hiippailemassa pois talvipiiloistaan, terassit täyttyvät ihmisistä ja arskat kuuluu päivittäiseen varustukseen. Meikäläinenkin vaihtoi bussin pyörään työmatkalle. Nyt vain odotellaan jotain väriä iholle (mieluusti ruskeaa, ei punaista).

Aktiviteetit ovat vaihtuneet ulos ja parveketta käyttää joku muukin kuin koira. Facebookin arkikuva-haaste pakotti ottamaan viiden päivän ajan kuvia enemmän kuin yleensä, ja jotain järkeviä kuvia, joten kuvasatokin on kasvanut kivasti kevätpäiviltä. Ehkäpä arkihaastetta voisi soveltaa täällä blogin puolellakin, ja pistää itsensä haasteeseen ja kuvaamaan omia päiviään pääasiassa valokuvina jonkin tietyn ajan, hmm.

 Parveke on ehdoton suosikkini näillä ilmoilla. Kun tulen töistä, ensin käytän koiran ulkona, sitten avaan heti toisena parvekkeen oven, jotta raikas ilma pääsee asuntoon ja itse vilvoittelen parvekkeella.

Leskenlehdet tuli bongattua ekan kerran aikoja sitten, mutta vasta nyt sain tilaisuuden napata niistä kuvan ilman, että kömmin peppu pystyssä tienojassa vilkkaan tien varressa. Tosin tänään jo huomasin ekat voikukatkin.

 Meidän naapurustoranta on aina paras paikka aurinkoisella säällä! Rakastan merta, hanhilaumaa rannassa, lukuisia koiranulkoiluttajia rantapolulla ja rantasärmää, jossa voi koiran kanssa helposti kahlailla ja antaa haukun pulahtaa mereen. Jokunen joutsenkin on jo saapunut rannalla, joten josko tänäkin vuonna saadaan naapuriin joutsenperhe uusineen poikasineen.

Kaikki kädentyöt (kaikki yksi ainoa kesken oleva) makaa tuossa työpöydälläni jo ties kuin monetta viikkoa etenemättä tippaakaan. Mihinkäs se siitä itsekseen etenisi. Ei kyse ole siitä, ettei sitä olisi kiva jatkaa. Ja kerrankin olisi kaikki tarvittavakin valmiina laatikossa odottamassa. Kyse on siitä, ettei ole löytynyt sopivaa inspiraatiota, vielä. Aikaakin olisi. Sain tovin lisää omaa aikaa, kun vaihdoin bussin polkupyörään työmatkalle, joten olen jonkin verran nopeammin kotona kuin ennen. Yleensä haluan puuhailla ja tuunailla täysin yksin, omassa rauhassani. Viime aikoina olen kuitenkin käyttänyt oman aikani ennemmin päiväuniin tai kirjan lukemiseen tai pieniin siivousprojekteihin. No, työpöydän laatikot alkavat olla tip top, mutta käsityöprojekti ei ole valmis. Pari muuta pientä projektia tein kyllä tässä välissä, kun oli pidemmät vapaat. Kaippa kyse voi olla siitäkin, ettei ole tähtäimessä vielä uusia projekteja tämän valmistuttua... Se on tätä lämpimien kelien huumaa! Kyllä sitä kummasti sadepäivänä sisälle toivoo askaretta.

Lämmintä, lämmintä, lämmintä... Tällaisia kelejä lisää ja hiiteen sadepäivät!

Ja siitä se ajatus sitten lähti...

Pääsiäislomaa vietellään seesteisissä tunnelmissa ihan vain kotosalla perheen kesken. Ei ole pakko tehdä mitään, jos ei halua. Ja kaikki pakolliset tehtävät on hoidettu ajoissa pois alta. Ihan jotta saa halutessaan vain olla. Ihan paikoillaan en varmastikaan osaa olla, joten eiköhän jotain pientä tule näpräiltyäkin tässä vapaiden aikana.

Yksi syy siihen, miksei mitään isompia projektejakaan ole työn alla enää, on se, että vihdoin ja viimein ikuisuusprojektinikin on valmistunut. Tosin se valmistui tuossa muutama viikko sitten jo, mutta en ole blogin puolella hehkuttanut asiaa, koska sain jatkoajatuksen pitkän projektin seuraajaksi. Ikuisuusprojektillani viittaan tällä kertaa mummispeittoon eli isoäidinneliöistä koottuun isoon torkkupeittoon. Ajatus peitosta tosin laajeni, ja lopulta neliöitä tuli virkattua lähes 200 kappaletta. Kun jokaiseen neliöön itseltäni meni aikaan sellaiset 20-30 minuuttia, jokainen voi halutessaan laskeskella, kuinka monta tuntia torkkupeiton tekemiseen upposi... Etenkin kun yhdistäminenkään ei ollut ihan hetkessä tehty. Mutta lopputulos oli sen verran omaan mieleen, että kyllä kannatti!

 Ja kuten kirjoituksen otsikkokin kertoo, siitä se ajatus sitten lähti, nimittäin toiseen samankaltaiseen työhön... Jo kesken torkkupeiton tuli mieleen, että olisipa kiva saada peiton kaveriksi sohvalle joku sopiva koristetyyny. Pyörittelin ajatusta, että tekisin pieniä neliöitä lisää ja niistä tyynynpäällisen. Mutta vaihtelua kaipasin, joten päätinkin virkata kaksi isoa neliötä. Nämä kaksi neliötä tein normaalin isoäidinneliön kaavan mukaan, mutta jatkoin ja jatkoin neliöstä vain suurta. Lopulta yhdistin kaksi identtistä neliötä toisiinsa virkkaamalla kolme sivua yhteen. Neljännelle sivulle bongasin kirpputorilta neljä isoa nappia, jotka ompelin sivuun kiinni ja virkkasin vastakkaiselle neliölle lenkit, jotka saa napin ympärillä ja neljännenkin sivun kiinni. Saa sitten vaihdettua sisälle laitettavan tyynyn halutessaan.

Olin yllättynyt, kuinka helposti pystyi soveltamaan perustekniikkaa näinkin isoksi. Tyynynpäällinen valmistui huomattavasti nopeammin verrattuna peittoon. Lankaa kuitenkin molempiin töihin upposi ihan reippaasti. Peitossa käytin ihan sekalaisia lankoja: omia jämiä sekä parilta ystävältä saatuja lankajämiä (kiitos niistä!). Tyynyyn ostin vartavasten Novitan Seitsemänveljestä -lankaa, koska päässäni oli selkeä värimaailma, mitä halusin noudattaa toteutuksessa.


Peitto on ollut kovassa käytössä koko perheemme kesken siitä illasta lähtien, kun se valmistui. Itseni lisäksi niin isäntä kuin koirakin on välillä ''salaa'' kahminut peiton itselleen. Lämminhän se on! Mutta ei läheskään niin hiostava kuin fleecehuopa, jonka olen koko talven saanut pitää ihan itselläni. Annoinkin neliöpeitolle ''nimeksi'' rakkauspeitto, koska e huokuu tietynlaista tunnelmaa ja herkkyyttä. En tiedä johtuuko se sen suuresta suosiosta perheen kesken, sen värimaailmasta vai sen tiedostamisesta, että sen tekemiseen on tosiaan kulunut tovi.

 Saa nähdä lähteekö langat, puikot ja koukut näiden töiden saattelemana kesätauolle, vai tuleeko eteen vielä muutama lankaprojektikin. Tilalle tulevat varmasti erilaiset maalaushommat ja muut askartelukokeilut, joihin olen jo saanut lukuisia ideoita netistä ja lukemistani blogeista. Esimerkiksi Oranssifriikin elämää -blogista napatut mosaiikkityöt olisivat kiinnostavaa kokeiltavaa. Kuten alussa mainitsinkin, isoimmat projektit tuntuvat nyt olevan pois alta tällä erää, tosin muutama pienempi projekti on vielä kesken. Nekin paljastuvat aivan varmasti pian, kunhan tulevat täysin valmiiksi!

Eihän sitä pääsiäistä voi sivuuttaa kuitenkaan, joten näiden projektien valmistumisen ja etenkin pääsiäisen kunniaksi oli kaupasta tartuttava jotain mämmiäkin mukaan! Ei niin hirveänä mämmin ystävänä päädyin tänävuonna kinuski-kaakao -kerrosmämmin puoleen. Sitä kun oli saatavissa pienessä kerta-annoskoossa. Tästä pääsiäisjälkiruoasta saan nauttia täysin itsekseni, koska toinen puoliskoni kohteliaasti kieltäytyi mämmivelvoitteesta!

Näiden kuvien kera toivottelen kaikille leppoisaa pääsiäistä!

Faktoja tarjolla

Sain idean eräältä ystäväbloggaajaltani, joka kertoi omassa blogissaan muutaman faktan itsestään. Monesti olen aikonut kirjoittaa samantapaisen, mutta olen aina jänistänyt jostain syystä. Ensinnäkin on vaikea ajatella, mitä mielenkiintoista faktaa muka voisin kirjoittaa itsestäni sellaiselle, joka ei tunne minua. Toisekseen mietin aina, paljastanko vahingossa jotain liikaa...

Tässä nyt kuitenkin muutama fakta itsestäni teille, hyvät lukijat:

- Rakastan kirjoittamista, niin luovaa kuin asiakirjoittamista, ja olen rakastanut sitä ihan pikkumuksusta lähtien. Tein ensimmäisen ''kirjani'' alle kuusivuotiaana, jolloin äitini kirjoitti tekstin saneluni perusteella ja itse kuvitin kirjan. Se on edelleen tallessa. Yläaste- ja lukioaikana kirjoitin paljon novelleja ja runoja, mutta nykyisin se on harventunut huomattavasti.

-  Askartelu ja käsillä tekeminen ovat olleet lähellä sydäntä aina, mutta en ole koskaan koulussa ollut niin sanotussa ''rättikässässä'' lukuunottamatta pakollisia kursseja ala- ja ylä-asteella. Valitsin itse puukäsityöt tuolloin. Askarteluintoni on kasvanut pienen tauon jälkeen huomattavasti tässä viimeisimmässä työpaikassani. Mummuni oli opettajani kutomisessa ja virkkaamisessa koulun sijaan, paljon olen myös sillä saralla oppinut vain itse kokeilemalla.

- Olin ennen oikea kirjahiiri, joka sai romaanin kuin romaanin luettua hetkessä. Lukion myötä kirjaintoilu on laantunut hieman (syytän raskaita koeviikkoja ja ylioppilaskokeisiin luettujen kirjojen määriä kyllästymiseen asti). Edelleen luen, mutta enemmän asiakirjallisuutta kuin kaunokirjallisuutta. En myöskään omista kirjahyllyä nykyisessä asunnossamme.

- Olen pelännyt etenkin isoja, mustia koiria pienenä ja melkein kieltäydyin muuttamasta vanhempieni nykyiseen asuntoon alle kouluikäisenä, koska joka naapurissa oli koiria. Ironista, sillä nykyisin omasta kotooltani löytyy, kuten kuvista on näkynyt, iso, musta-ruskea koira! Edelleen arkailen saksanpaimenkoiria helposti. Minua on myös purrut kerran koira, kun olin pieni. Omaa koiraa hankkiessa oli kuitenkin selvää, että mitään pientä koiraa meille ei tule.

- Olin ollut ennen aktiiviurheilija kahdessakin lajissa, mutta viimeisimmänkin lajin lopetin lukioaikana lukuisten loukkaantumisten ja leikkausten myötä. Inhosin silti koululiikuntaa ylikaiken, etenkin telinevoimistelua ja paritanssia.

- Intohimoni on valokuvaaminen, ja asuessani yksin minulla oli paljon valokuvia esillä. Nykyisin olen pyrkinyt hillitsemään valokuvien esille laittamista mieheni ja minun yhteisessä asunnossamme. Kokonaan kehystetyistä kuvista en kuitenkaan luovu. 

- Bloginimi Penseur on ranskaa ja tarkoittaa suomeksi ajattelijaa. Mummuni aikoinaan nimitti minua ajattelijaksi, koska jäin kuulemma helposti pohtimaan asioita itsekseni ja pohtimisen tuloksina sain joskus ajatusryöppyjä, jotka tulvivat ulos pohtivana mielipiteenä. Valitsin bloginimen sillä perusteella, millaiseksi halusin blogini suuntautuvan. En tiedä sitten, kuinka hyvin se on aina toteutunut tässä vuosien varrella.

Siinä siis muutama nippelitieto allekirjoittaneesta. Pyrin valitsemaan sellaisia faktoja, jotka liittyvät tavalla tai toisella blogiini.

Muutama käsityö tähän kevääseen on ainakin tulossa, koska nuo projektit alkavat vihdoin ja viimein kaikki valmistua. Toivonmukaan ja tarkoitus on saada pohtivaa tekstiä myös enemmän taas aikaiseksi, ehkä myös arkikirjoituksia ja novellejakin toivottavasti. 

Pääsiäistä ja vappua vielä odotellessa voi vain toivotella hyvät viikonloput!

Kaksi plus?

''Siinä naapurien puolelta lasten äänet kaikuu
Tällä puolen vuosi vuodelta kasvaa hiljaisuus ja kaipuu
Kuin ankat Stenvallin taulusta,
Raitalakanoissa toinen valveilla
Kauanko jaksamme haaveilla kehtolaulusta?''
               - Ikuisesti kahdestaan, Arttu Wiskari


Viimeaikoina olen kohdannut isoja kysymyksiä liittyen perheenlisäykseen ja sen vaikeuteen/helppouteen. Omassakin kaveripiirissä on muutamiakin, jotka ovat vahingossa kerrasta saaneet jälkikasvua ilman suunnittelua. Aina siis jotenkin elänyt kuvitelmissa, että sitten kun se oikea aika tulee, niin hetkihän siinä vain menee, kun maha jo alkaa pullottaa muustakin kuin liiallisesta herkuttelusta. Valitettavasti lähipiirissä on myös toista ääripäätä: vauvaa ei kuulu eikä näy, vaikka aika olisi oikea. Voin rehellisesti sanoa, että se on jo vaikeaa katseltavaa lähipiirissä, vaikka tuskin sitä perheen omaa tuskaa voi aivan täysin ymmärtääkään, ellei itse ole kokenut samaa - jos silloinkaan.

Lähipiirin kokemus ja siinä myötäeläminen on avannut monia, monia kysymyksiä, pelkoja ja ajatuksia. Turhahan asiaa on kai etukäteen kauheasti pelätä, mutta mielessä se on ollut paljon. Päällimmäisenä on ajatus epäreilusta maailmasta. Miksi jotkut saavat ja jotkut eivät? Mikä universumin voima on tarpeeksi suuri valitakseen sellaiset asiat? Onneksi nykypäivänä on vaihtoehtoisiakin keinoja toki, jotka vaativat rahan lisäksi pitkäjänteisyyttä, odottelua ja vahvuutta. Mutta toisaalta, mikäpä ei olisi sen arvoista, kun kyse on mahdollisuudesta omaan lapseen?

Lapsettomuus on vaikea asia. Etenkin kun se on todellakin siinä pisteessä, ettei ole mahdollista saada molemmille vanhemmille verisukulaista lasta. Jääkö siinä toista aina kalvamaan se, ettei oma lapsi ole oikeasti omaa verta? Vai onko sitä vain onnellinen, että on jälkikasvua? Myös se tunne, kun lääkäri toteaa, että raskaus teettää ongelmia syystä tai toisesta, on varmasti musertavaa. Olen ymmärtänyt, että siinä tuntee itsensä jotenkin virheelliseksi, mikä on varmasti lamaannuttavaa. Ottaa varmasti naiseuden ja miehisyyden päälle. Onneksi monia esteitä on korvattavissa nykypäivänä.

Itseäni pelottaa kovasti se, että jos tällainen tilanne sattuisi omalle kohdalle, miten siihen pystyisi suhtautumaan. Ihminenhän on luonnostaan sopeutuvainen ja ajanmyötä oppii elämään tilanteessa kuin tilanteessa, mutta silti naisena sitä ajattelee yhtenä isoimpina asioista saada joskus oma lapsi. Ensinnäkin se vauvamasu on vain niin söpö! Ja toiseksi, joidenkin mielestä ihmisten tehtävä on saada jälkikasvua.

Omista haaveistani ja ajatuksistani huolimatta kunnioitan ja arvostan kovasti ihmisiä, jotka tekevät tietoisen valinnan jäädä lapsettomiksi. Omasta mielestäni se on aivan yhtä oikea elämänvalinta kuin valinta hankkia lapsia. Ja paha on arvostella niitäkään perheitä, joille kohtalo on tuonut lapset suunniteltua aikaisemmin, niinkin aikaisin, että äiti on itse ollut vielä melkein lapsi. Sellaisiakin tapauksia on kaveripiirissä tullut nähtyä, ja asiat ovat silti mallillaan.

En tiedä, onko se maailman keskihajontaa vai mitä, ettei jokainen halukas voi saada lasta - tai että sen saaminen on vaikeuksien tie. Eräs ystäväni tunnuslause onkin: ''nothing in this world worth of having comes easy''. Itse haluaisin ajatella, että maailmankaikkeus testaa erilaisilla asioilla ihmisiä, joiden tietää kestävän ne vaikeudet. Joskus jostain sellaisen teorian kuullut ja imenyt sen itseeni. Suurta henkistä voimaa siinä ainakin tarvitaan, että kestää sen kuoppaisen ja mutkikkaan tien, kun raskaus ei ota onnistuakseen.

Tällainen ongelma on yleensä hyvin arka aihe asianomaisille, ja moni haluaakin salata asian. En silti usko, että on kannattavaa jäädä kaksin asian kanssa. On monia tahoja ja reittejä, joiden kautta asioista saa otettua selvää ja saada apua sekä tukea - läheisten tukea unohtamatta!

Vierestä seuraaminen on muistuttanut taas voimakkaasti siitä, ettei mikään ole itsestään selvää...

Teksti omistettu eräälle läheiselle kaveripariskunnalle, jolle pidän peukkut ja varpaat pystyssä ja jotka toivottavasti tietävät, että olen hengessä mukana!