Leskenlehtiä ja levottomuutta

Tämä viikonloppu menee reissufiiliksissä kotikaupungissani. Ja ekan kerran pitkään aikaan tuntuu, että ehdin täällä olo aikana tekemään muutakin kuin sosialisoimaan. Otin tänään aamupäivällä hieman omaa aikaa ja jätin miehet puuhastelemaan teknologian parissa, kun itse suuntasin suuren suureen keskustaan näyteikkunaostoksille. Mitään ei itselleni tarttunut mukaan, koiralle vain hieman purtavaa, ettei kevätlevottomuus vikisyttäisi häntä sisätiloissa niin paljoa.

Koira ei ole perheessä ainut, jolla on kevätlevottumuutta. Itse koen, että koko ajan pitäisi saada tehdä jotain ja lista asioista, jotka haluaisin itselleni, kasvaa. Kiersin tänäänkin askartelukaupassa etsien uusia ideoita, vaikka kaksi vanhaa projektiakaan ei ole vielä valmiita. Kevätlevottumuus ilmenee myös suunnitteluvimmana: mitä teenkään kesällä, ketä sukulaisia kävisin moikkaamassa, mitä kirjoja lukisin, mitä käsitöitä tekisin?

Levottumuuden nimissä suuntasinkin vielä myöhemmin iltapäivästä koiran kanssa lenkille tuonne auringonpaisteeseen. Arskat vain päähän ja koira valjaisiin, kyllä sillä hetkeksi levottomuus tainnutetaan! Matkalla bongasinkin ensimmäiset leskenlehtihavaintoni tienvierestä. Kyllä se kesä sieltä on tuloillaan, vaikka viime viikonloppuna ainakin Turkuun saatiin kilokaupalla lunta. Harmittavasti todistusaineistoa kevään ensikukista ei ole, koska niin puhelin kuin kamerakin jäivät matkasta pois. Ehkä kotipuolessakin alkaa kevät kukkia, ja sieltä saisi muutaman kuvan räpsäistyä jossain kohti.

Itselleni viikonloput ovat lähes aina perheaikaa. Silloin vietetään ainakin hetki laatuaikaa perheen kanssa, joko vain oman pienen perheemme kesken tai isommalla poppoolla.

Huomenna onkin sitten paluu kotiin. Niin ne viikonloput rientävät pikakelauksella, kun on reissussa. Ehkä siksi miellänkin usein kotiviikonloput rauhoittavimmiksi. Kotona kuitenkin odottavat herneenversot hyvässä kasvuvauhdissa, toivottavasti edelleen elossa, ja oman kodin tuoksu (sekä keskeneräiset kotiaskareet ja projektit). 

Raskas taakka

''Vierii kyynel, vierii toinen, vierii
silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille, helmoilta
joeksi ja joesta järveen
järvi syvä kuin synkin suru on
musta kuin yötaivas pimeä...''

Kotiteollisuus, Tuonelan koivut

Joskus tapahtuu asioita, jotka hävittävät maan jalkojen alta, kaatavat seinät päälle ja romuttavat maailman. Asioita, joiden jälkeen on koottava itsensä pienistä muruista takaisin kokonaiseksi. Menetyksiä, joiden jälkeen ei usko koskaan palaavansa jaloilleen. Suuria avohaavoja, joiden ei usko koskaan parantuvan. Silloin tuntee kipua, jota ei vielä ole koskaan tuntenut, tuntee itsensä pieneksi maailman isoissa kourissa, kärsii painajaisista vielä vuosienkin jälkeen.

Aina kuulee sanottavan, että aika parantaa haavat. Oma kokemukseni on, että aikaa tarvitaan paljon. Ei ole helppoa antaa jonkin ison asian vain unohtua, päästä yli siitä, vaikka kuinka haluaisi. Surulla on kuulemma eri vaiheita, jotka tulee käydä läpi ennen kuin asiasta pääsee yli. Mitä jos ei vaiheidenkaan jälkeen pääse asiasta kokonaan yli? Mitä jos alitajunta ajoittain huijaa ja saa sinut esimerkiksi uskomaan, että voit vielä soittaa jollekin rakkaallesi, vaikka hän ei enää olisikaan keskuudessamme? Se on julmaa. Kun muistat sekunnin päästä asian oikean laidan, se tuntuu samalta kuin voisi kuvitella tuntuvan, jos pikajuna ajaa ylitsesi huippunopeudella ja silti jäät kitumaan eloon. Omia ajatuksia vastaan on vaikea taistella silloin, kun ne yrittävät lyödä sinut maahan. Jokainen on tuomittu tuntemaan surua ja menetyksiä jossain vaiheessa elämää. Se on osa tätä matkaa. Joten meidän on vain hyväksyttävä se?

On niin monta eri tapaa käsitellä surua. Aika, joka toipumiseen menee, on varmasti täysin yksilöllistä. Päivä päivältä, vuosi vuodelta se helpottaa. Silti eteen varmasti aina tulee päiviä, jolloin joku asia - ehkä hyvin pienikin juttu - saa sinut muistamaan kaiken sen taas uudestaan. Sitä ajan myötä oppii myös peittämään osan reaktioistaan jollain tapaa. On pakkokin, sillä kaikki uudet tuttavuudet tai kaukaisemmat ihmiset eivät voi tietää haavojasi ja arpiasi. Joskus jonkun kysymys saattaa viiltää syvältäkin, mutta on vain nieltävä se ja näytettävä kuin se ei olisi osunut arkaan aiheeseen. Se on osa selviytymistä. Ihminen on evoluution myötä oppinut sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin, jotta selviytyisi. Ihminen on ohjelmoitu jatkamaan ajan myötä elämäänsä, tulipa tielle mitä tahansa.

Omasta kokemuksesta voin myös sanoa, että sanonta ''mikä ei tapa, vahvistaa'' on paikkaansa pitävä. Oman historiansa kanssa pitää osata elää ja ammentaa sieltää voimaa ja kestävyyttä tulevia koetuksia varten. Silloin voi todeta itselleen, että selvisin siitäkin, joten selviän tästäkin. Toisaalta suru tekee myös heikoksi, koska silloin on joku heikko piste, mihin osuessa saattaa romahtaa.

Kolhuitta tätä elämää ei kuitenkaan läpi kuljeta. Jokaisella on oma taakkansa. Kaikkea ei kai tarvitsekaan yrittää ymmärtää. Emme saa ihmistä takaisin, joka on poistunut keskuudestamme. Emme voi muuttaa elämän kiertokulkua. Emme pysty vaikuttamaan kaikkeen millään. Voimme kuitenkin pitää menetetyt ihmisetkin aina mukanamme. Onneksi on olemassa paikka, johon voi tallettaa kaikki hyvät muistot kaikista rakkaista, ja joka tuntee kivun, ikävän ja ahdistuksen lisäksi myös iloa, rakkautta, onnea ja toivoa - nimittäin sydän.

Ikävää ei kuulukaan unohtaa. Sen kanssa kuuluu vain oppia elämään.

Kasva, kasva!

Kasvaa, kasvaa

multamaassa

kosteassa

versot herneen

salaattipöydän antimiksi.

Nyt on kevätkasvatus aloitettu.
Kaikki, mitä tarvitsin, oli: multaa, kipon tai ruukun, kuivaherneitä ja vettä. Valmistelin ruukutusta sen verran etukäteen, että laitoin edellisenä iltana herneet likomaan veteen aamua varten. Sitten ei tarvinnutkaan muuta kuin täyttää ruukkua mullalla, heitellä herneitä perään ja hieman peittää vielä niitä mullalla, kastella ja kelmuttaa. Kelmutuksessa kannattaa ottaa huomioon, että jättää pienen happiaukon ruukkuun. Pari ensimmäistä päivää istutus kannattaisi kuulemma pitää pimeässä paikassa, kuten keittiökaapissa. Itse laitoin siivouskaappiin istutukset odottamaan, kunnes ne siirretään runsaaseen valoon.

Tämä mukama viherpiiperö jää nyt odottelemaan kasvaako mullasta aikanaan versoja vai ainoastaan rikkaruohoa...

Aurinko paistaa...

... Ja viikonlopuksi onkin sitten luvattu lunta ja räntää. Nice. Siispä nauttikaamme nyt näistä aurinkopäivistä, kun vielä hetken voimme, ennen kuin takatalvi iskee ja rajusti. Toivonmukaan lumipuheet ovat vain liioiteltua ennustamista.

Huhtikuu on jo kohta puolessa välissä, ja työprojektini kääntyy pahasti loppupuolelle, niisk. Onni on tietää, että pääsen samankaltaiseen työhön, kun valmistun. Huhtikuu tuo myös tullessaan muutakin surua, kun yksi hyvinkin ikävä vuosipäivä sattuu kohdalle. Kaiken tämän niiskutuksen keskellä olenkin aloittamassa uusia projekteja.

Mummikset ovat vielä kesken, ja niiden parissa jatketaan joka viikonloppu ja yleensä viikollakin. Mutta aivan uusia projekteja ovat parvekekasvit. Tänä vuonna aion todella tehdä sen: kasvattaa jotain kasveja onnistuneesti. Sain työpaikalta hyvän idean kokeilla herneenversoja. Kuulemma onnistuvat aika varmasti kellä tahansa. Siispä kauppareissulla tuli ostettua pieni pussi multaa ja kuivattuja herneitä. Katsotaan, josko viikonloppuna saataisiin ne multaan. Ajattelin myös purkittaa basilikaa ja kenties jonkun kukan parvekkeelle kesäksi. Ihan omaksi ilokseni.

Aurinko on todellakin ajanut meikäläisen pihalle, joten kaikki käsityöt ovat jääneet hieman keskeneräisiksi. Onneksi eilinen kirpputorikäynti tuotti muutamia uusia ideoita ja tarvikkeita (halvalla) laatikkoon odottamaan. Viikonloppuna koukut jäivät kuitenkin kakkoseksi, kun olimme koko pienen perheemme voimin metsässä ulkoilemassa kumpanakin päivänä. Koira viipotti vapaana ja me isännän kanssa nautiskelimme auringosta ja matkaeväistä. Olipahan ekaa kertaa tänä vuonna aurinkolasitkin päässä! Tällaisia ilmoja lisää, kiitos.

Hymy on herkässä ja mieli iloisena. Kaamos on ohitettu ja kesäsuunnitelmiakin on tullut viriteltyä pääkopassa. Ainakin Jyväskylään menen koiran kanssa muutamiksi päiviksi. Hyvinkäällekin varmasti suuntaan käväisemään. Salille olisi kiva päästä edes kerran, kahdesti viikossa. Ja tietysti auringonottoa ja lenkkeilyä.

Tarkoitus olisi saada aikaiseksi myös hieman pohtivampaa tekstiä. Innoituksen lähteitä kyllä on, mutta ei vielä mitään tarpeeksi valmista. Katsotaan, kun saan muutaman kirjan luettua tässä. Ehkä viikonloppuna tulee istuttua enemmän nenä kiinni kirjassa, jos sitä LUNTA on tulossa tosiaan... Pidetään peukkuja, ettei takatalvi iskisi enää tähän keätfiiliksen keskelle.

Matkalla kesäkuntoon: osa kaksi

Mikä tekee tästä projektista minulle vaikean?

Suurimmalta osin se, ettei meidän koko perhe noudata samaa, tiukkaa linjaa. Se aiheuttaa kiusaksia tuon tuosta. Olisi paljon helpompaa, jos kaapista ei löytyisi sipsiä tai kakkupaloja. Toinen iso syy on se, että lähes kaikki sosiaalinen toimintani ystäväporukalla sisältää joko herkuttelua tai alkoholia. Ja kumpaakin pitäisi rajoittaa. Tuntuu siis, että saan tylsän ihmisen maineen, kun erotun joukosta. Kolmas iso vaikeuttaja on raha: jos olisi rahaa, pääsisi salille, jolloin tuloksia tulisi nopeammin. Samoin joskus on syötävä sitä, mitä kukkaro sallii - ja se ei aina ole se terveellisin vaihtoehto. Viimeisimpänä on ollut koko alkuvuoden kestänyt paha flunssa, joka hidastaa projektia, kun lenkkeily on vähän riskialtista eikä punnerruksetkaan ole mukavia, kun lima ''lyllyää'' poskionteloissa. Suurin haaste on ollut tasapainoitella huvin ja tarkan tavoitteen välillä.

Ruokavalio ei tuota ongelmaa. Voisin syödä salaattia vaikka joka päivä, mutta vaihteluakin kuulemma tarvitaan.. Suurin vaikeus ruoanlaitossa on kompromissi omani ja puolisoni toiveissa. Suklaata ei ole tehnyt varsinaisesti mieli aikoihin, kaikista muista herkuista ei voi sanoa samaa. Lihaskunnon tekeminenkään ei ole ollut läheskään niin vaikeaa, kun kuvittelin. Jotai aerobistaliikuntaa tarttisi vain saada enemmän. Ehkä sekin asia korjaantuu tässä, kun kevätilmat alkavat ja flunssa taltutetaan. 

Nyt on tunnustettava, että pientä takapakkia on menty. En ole ihan varma, mistä se johtuu. Ei onneksi ole kyse niinkään isosta, että pitäisi tehdä kova työ päästä jo saavutettuihin tuloksiin. Ehkä hitunen lisää tahdonvoimaa vain - ja itsekuria. 

Kokonaisuutta ajatellen olen ollut hyvin tyytyväinen itseeni ja tuloksiin. Olen positiivisen varma, että olen loppukesään mennessä saavuttanut tavoitteeni. Mieluusti sitä olisi jo hieman aikaisemminkin valmis bikinikauteen! Ei muuta kuin treenaamaan.

Kevät!

Kevät on tuloillaan, ja inspiraatioita tunkee päähän, mutta mikään ei ole ollut vielä valmista blogia varten.  On novellia, kirjoja, käsitöitä.. Veri alkaa vetämään enemmän ulos, kun ilma näyttää tuolta kuin juuri nyt: aurinko paistaa, tiet on sulat ja linnut laulavat. Valitettavasti ikiflunssaksi muodostunut nuha pitää minut vielä melko tiiviisti sisällä tällä viikolla.

 Kevättä rinnassa myös kynttiläasetelmassa. Reissu lapsuudenkotiini tuotti taas mukavasti ideoita, kun sain kaikenlaisia tarvikkeita taas roudattua mukaan kotiin.

 Leppäkerttu ja ampiaiset on maalattu muutamia vuosia sitten kesällä sukulaisten lasten kanssa. Suurin osa sen kesän tuotoksista jäi asustelemaan Järvenpäähän puutarhaan. Nämä muutama löytyi lapsuudenkotini hyllyiltä ja pääsivät mukanani Turkuun koristamaan Partyliten kaunista kynttiläsomistetta.

Hieman hempeyttäkin pitää keväästä löytyä. Rakastuin tähän somisteeseen heti sen nähtyäni, sekin on Partyliteltä saatu, kynttiläkutsujeni tuotoksia. Palaa todella kauniisti! Ystävänpäivänä pistin pinkin kynttilän hehkumaan sisälle, jonka jälkeen sydän onkin saanut jäädä perhekuvan eteen koristeeksi.

Ehdoton suosikkikirjani: George Orwell ja vuonna 1984. Lukioajan tuttavuuksia, mutta säilynyt ikisuosikkina. Kevään kunniaksi aloitin lukemaan kirjaa varmaankin neljännen kerran. Suosittelen! Puhutteleva, kiinnostava ja aina aiheellinen. Omistan itse tämän suomenkielisen lisäksi englantiversion, jonka sain entiseltä opiskelukaveriltani Jyväskylä-ajoilta niin sanottuna ''läksiäislahjana''. Suosin sitä tietysti, mutta yritän tuputtaa sitä tällä hetkellä miehelleni luettavaksi, joten tyydyn itse suomiversioon.

 Yksi ikuisuusprojekti tuli valmiiksi, toinen on vielä vaiheessa. Sukat valmistuivat, mutta torkkupeitto on vielä kesken. Neliöitä on kertynyt jo pieni muovipussillinen, mutta haluan peitosta ison, joten vielä saa ''muutaman'' neliön kutoa.

Kevättä on myös rinnassa haukkulillamme. Lunta rakastava alaskalaisemme totesi, ettei sitä talvea sitten tullut, mutta parempi nämä aurinkoiset ilmat kuin ne ikävät loskasäät, jonka jälkeen joutui aina suihkuun. Emännän ja isännän vireystilan nousu on myös tuottanut Bellalle uusia temppuja ja harrasusideoita. ''Mettään pitäisi päästä vähän temmeltämään ja jäljestämään, ja koirafrisbeenkin emäntä mainitsi yksi päivä. Uimapaikallakin jo käväistiin, mutta ei uimaan vielä moukat päästäneet.'' Kevät tietää myös mätsärikauden alkamista, joka varmasti vaikuttaa meidänkin ohjelmistoomme.

Syksy ei muuten kannata vielä ajatella, mutta ajattelin ottaa pienen varaslähdön opiskeluun. Viime kerrasta on tovi jo kulunut, joten tottumus opiskella voi olla hieman kadoksissa. Niinpä päätin hieman harjoitella ja aloittaa aiheesta, joka kiinnostaa ja josta on varmasti hyötyäkin syksyllä. Lukion psykologian kirjat päätyivät listan kärkeen, nyt menossa kehityspykologia. Odottamassa ovat myös Daniel Golemanin Tunneäly ja Sosiaalinen äly.

Sosiaalinen puoli on myös heräämässä tosielämässäkin talviunilta. Tekee mieli nähdä entistä enemmän kavereita, hengata porukalla, nähdä ihmisiä. Kiitettävästi tänätalvena tosin onkin tullut nähtyä ihmisiä: juuri oli tyttöjenilta yhden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa ja kotipuolessa näin toista lähes yhtä kauan tuntemaani ystävää.

Tästä keväästä aion ottaa kaiken mahdollisen irti, samoin kesästä. Koska syksyllä alkaa vihdoinkin koulu. Tosin ensin on parannettava ikiflunssa.