Aarteita

Maanantai ja kuukauden päästä joulu on jo muuten ohi. Tuli vain tuollainenkin mieleen, kun askartelin tänään töissä joulutonttuja.

Viikonloppu oli taas täynnä hulinaa. Oli pirskeet kotipuolessa. Juhlien ''etkot'' olivat perjantai-iltana, kun sivistyneesti nautiskelimme ystävän ja miehen kanssa yhdet paikallisessa kuppilassa täällä kotoisassa Turussa. Sivistyeiltä lasillisilta palasimme kotiin jo puolen yön jälkeen, sillä aamulla odotti aikainen herätys ja juna, johon pitäisi ehtiä. Ja ensimmäinen asia, mikä yllätti kotipuolessa, oli valkoinen maa. Luminen kuura oli vallannut tiet ja puut!

Pirskeiden kunniaksi värjäsin kynteni hieman erityyliin kuin
 koskaan ennen. Löysin laatikon perukoilta joskus ostettuja kynsitarroja, joita olin tarkkoittanut käyttää sopivan paikan tullen kokeilumielessä. No, nytpä kokeilin! Kuvio on minusta kaunis. Teemana on puu- ja perhosaiheinen mustakuviointi oranssinkeltaisella pohjalla. ''Asentaminen'' oli sinänsä helppoa, tosin omaan sormeeni oli vaikea löytää valikoimasta oikeankokoisia tarroja. Ja harmikseni kovin kauaa nämä eivät pysyneet ilonani, jouduin jo lauantai-iltana nyppimään ne pois... Laittamisen yhteydessä sain aikaiseksi myös ryppyjä, jotka vähän pilasivat taiteilua.

Käsistä päästääkin käsin tekemiseen. Viikonloppu toi mukanaan myös uusia, ihania pikkunäperryksiä elämääni, tällä kertaa lahjusten muodossa! Sain kaksi asiaa, joita olen kuolannut tässä jo pitkään: ensinnäkin sain käsin tehdyt korvikset, lakukuvioiset. Olen kuolannut niitä Ihan kaikki kotona-blogin nettikaupassa siitä asti, kun ensimmäisen kerran eksyin sinne ''vahingossa''. Päätyivät tänään myös korviin työpäivän ajaksi. Lisäksi mukana oli omatekoinen heijastin, joka tuli erittäin tarpeeseen kaikkien heijastimien kadottua muuton aikana. Sain myös vihdoin ja viimein kuolaamani tuoksukynttilän, joka vaihtaa itsestään väriä. On se vaan kaunis! Tuoksuna on jouluinen kaneli-omena, joka todellakin tuo hitusen joulua kotiin jo näin marraskuun lopussakin. Näiden lisäksi omistan nyt ihanan käsintehdyn rasian tärkeimmille koruilleni sekä lapsuudenkodistani hamstraamani tuoksukynttilät, joita en ole tätä ennen vielä saanut aikaiseksi kuljettaa Turkuun asti. Kyllä nyt vähän aikaa kynttilä- ja korufriikin kelpaa!

Junaeläin

Kynsikokeilu

Lakukorvikset

Arrearkkuni

Uusi tuoksukynttiläni

Viikonloppu hujahti taas hetkessä, seuraava odotellessa. Lopuksi kiitos viikonlopuseuralle, muun muassa Oranssifriikille käsintehdyistä aarteista :)

Novelli: Kuiskaus tuuleen

Tuuli kuiskii korvaani tuoden tutun äänesi lähelleni. Helisevä naurusi ja innosta sädehtivät silmäsi heijastuvat vesilammikosta peilikuvani viereen. Lapanen tarttuu paljaaseen käteen ja katse ottaa kiinni harhailevan mielen. Kengät ottavat vaistomaisesti askeleen lähemmäksi turvaa. Vesi imeytyy rikkinäisen pohjan kautta sukkaan kajoten pian ihollekin. Olen sisintäni myöten tässä leikissä, joka ei kaihda keinoja. Kasvosi vesilammikossa hymyilivät. Tunsin sulavani.

Pelko. Pahin vihollinen löytyi sieltä, mistä sillä on parhaimmat mahdollisuudet puukottaa selkään pahimmalla mahdollisella hetkellä. Peilikuvasi lainehtii hiukan. Kasvot muuttavat hetkeksi muotoaan aaltoilevin liikkein. Kaikki oli samalla niin tuttua, samalla niin vierasta. Muureja edessä. Piikikkäitä oksia tiellä. Pieni sydän täynnä tunteita, pieni pää täynnä ajatuksia. Kaikki uutta, mutta esteet vanhoja.

 

Kuin syyskuu ilman tuulta olen minä ilman sinua. Klisee. Mutta toiseen takertuminen on klisee, kaavamainen ja kulunut asia. Sitä ei kuitenkaan halua heittää heti roskiin, kuten käytetyn nenäliinan tai rikkinäiset lapaset. Auringon laskiessa punertavan kukkulan taakse minä mietin.

 

Muuttujat x ja y vaikuttavat toisiinsa. Aurinko saa veden loistamaan. Tuuli saa puut huojumaan. Tippuva kivi saa lammikonpinnan rikkoutumaan. Sinä saat minut aina hymyilemään. Niin se vain menee.

Kengät hautovat haurasta pintaansa lammikossa: ulkoapäin kylmät, sisältä vielä lämpimät. Kesä kasteensa kuivattaisi, mutta nyt on jo syksy. Kuollut lehti putoaa lammikkoon rikkoen jälleen sen pinnan. Kuva häviää, mutta vain hetkeksi.  Kuin pieni viesti tuulessa, se ei ole kuin muistilappu, jonka voi lukea uudestaan ja uudestaan – se on viesti, joka on huomioitava heti. Muuten se katoaa.

Ja kerran, kerran sen tein. Kuiskasin tuuleen suurimman viestini koskaan. Suistin pelon raiteilta. Kaadoin muurit edestä. Katkoin oksat pois tieltä ja avasin portin. Enää en tarvitse lammikkoa nähdäkseni kuvasi. Enkä en tarvitse tuulta kuiskaamaan kaipaukseni korvaasi. Olit oikeasti vieressäni. Ja tuo vesilammikko sai kuivua kesähelteellä.

Novelli. Kirjoitettu 21.11.2013. Omistettu romantikoille, unelmoijille.

Mitä toivon saavuttaneeni, kun olen 30?

Tässä alkaa taas kaiken maailman ajatukset virtaamaan päässä, kun nuo pahuksen syntymäpäivät tuppaavat taas tulla tielle. En ole järin innostunut vuosien täyttämisestä, vaikka en sitä varsinaisen negatiivisenakaan pidä. Se on hieman kaksipiippuinen asia. Toisaalta toivon, etten olisi niin ''vanha'', sillä en tunne saavuttani vielä tarpeeksi paljon ikäisekseni. Monella ystävälläni, samaa ikäluokkaa olevalla, on opinnot loppusuoralla tai ammatti ja vakituinen työ. Toisaalta, tunnen olevani liian nuori. Kuten mummuni aikoinaan totesi, olen osittain vanha sielu. Ja moni muukin on näin, niin negatiivisessa kuin positiivisessakin, sanonut. Lisäksi ystäväpiirini koostuu pääasiassa itseäni vanhemmista, joten joskus saan ikäkriisin poikasta olemalla aina niin nuori joukossa. Tai etten iältäni ole vielä aikuinen, vaikka kovasti yritän.

Kolmekymppiä ei vielä (onneksi?) häämötä ihan lähitulevaisuudessa. Sanotaanko, että siihen on sopivan pitkä matka, jotta ehtii saavuttamaan toivomani asiat ennen sitä. Sen takia olenkin asettanut itselleni tavoitteita. Nämä kyseiset tavoitteet ovat olleet päässäni alitajunnassa jo osittain pitkäänkin, osittain vasta hiljattain puolentoista vuoden sisällä iskostuneet. Monille tutuille tavoitteeni eivät tule yllätyksenä. Onhan ystäväpiirissä povattu esimerkiksi häitä koko tämä puolikas vuosi, kun vasen nimetön on ollut rengastettuna. Niitä saa nyt ainakin hyvän tovin vielä odotella.

Ikä on vain numero, se on jo todettu tässäkin blogissa. Mutta virstanpylväitä ne vuodet ovat, halusi tai ei. Esimerkiksi tämä ikävuosi on taas yksi ikävuosi, jolloin en saanut opiskelupaikkaa. Toisaalta sain paljon muuta tämän vuoden aikana.

Siispä tässä tavoitteeni: mitä toivon saavuttaneeni, kun olen 30-vuotias?

1. Ammatin
2. Rivitaloasunnon/puutaloasunnon
3. Toimivan puhelimen (sisäpiirivitsi, en ole vuosiin omistanut pitkään toimivaa puhelinta)
4. Hääsuunnitelmia, ainakin alustavia
5. Toisen koiran perheeseen
6. Ajatuksia ja mahdollisuuden perheen laajenemisesta
7. Kirjahyllyn (kyllä, en omista sellaista tällä hetkellä, kirjat on suljettu kaappiin)
8. Tyytyväisyyden saavutuksiini
9. Saan pidettyä kaiken, mitä minulla on jo nyt: miehen, koiran ja ystävät

Ihan kymmentä en keksinyt, ainakaan niinkään isoa, mikä kannattaisi tänne kirjoittaa. Kovia panoksia on listassa, mutta mukana myös hieman pienempiä. Aika näyttää, miten tavoitteiden kanssa käy. Elämästähän ei voi koskaan sanoa varmasti, mitä tapahtuu. Se on osa elämän hienoutta. On muistettava elää päivä kerrallaan, vuosi kerrallaan. Muuten osa elämän matkasta tulee kuljettua silmät kiinni ja unohtaa nykyhetken. Tulevaisuuteen ei pidä kiirehtiä, kyllä se sieltä tulee. Tavoitteita on silti aina hyvä olla, on jotain mihin kurkottaa.

 

Lentopelkoa

Lentopelko tuntuu olevan melko yleistä ihmisillä nykypäivänä. Mediassa kuulee aina välillä tuhoisista onnettomuuksista tai läheltä piti -tilanteista. Yksi syy pelkoihin voi olla koneiden teknistyminen: kaikki on mekaanista, automaattista ja olemme lähes koneiden armoilla - ja kahden lentäjän.

Itse olen lentänyt 2,5 vuotiaasta lähtien melko paljon sanoisin. Monet lomamatkamme vaativat lentomatkoja, joten sinänsä lentäminen ei ole itselleni mitään uutta. En koskaan pienenä pelännyt lentämistä. Päinvastoin. Pidin siitä hyvinkin paljon. Kikatin riehakkaasti laskuissa ja nousuissa ja sen välin katselin innoissani ikkunasta maisemia. Ainut, mitä vihasin pienestä pitäen, oli vessassa käyminen lentokoneessa.

No tuo viimeisin asia pitää edelleen paikkaansa. Mutta nykyisin olen lentokammoinen matkustaja lentokoneessa. En oikein tiedä, mistä kaikki alkoi. Matkustin muutaman vuoden tauon jälkeen kesällä 2010 ystäväni kanssa Lontooseen halpalentoyhtiöllä. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa merkkejä pelosta. Takaisin tullessa hieman enemmän. Seuraavaksi lensimme vajaa vuotta myöhemmin kouluryhmän kanssa Milanoon ja tunsinkin olevani jo kauhusta jäykkänä lentokoneessa: pelkäsin nousua, jokaista narahdusta koko matkan ajan, laskua ja turbulenssejä. Nauttiminen oli kaukana. Yllätyin itsekin, mutta yllätin myös matkakaverini, jotka riehaantuivatkin kiusaamaan minua entistä enemmän matkan aikana. Takaisin Suomessa sainkin kuulla, että olin onnekseni nukkunut koko paluumatkan ja ollut täysin tietämätön kovista turbulensseistä lennolla. Siitä lähtien olen kokenut olevani lentopelkoinen.

Joku voisi sanoa, että sitä se ikä teettää, mutta itse en oikein vieläkään ymmärrä, mistä yhtäkkiä pelko tuli lentämiseen. Toissakesänä matkustin Roomaan mieheni kanssa. Puristin käsinojia rystyset valkoisina niin laskuissa kuin nousuissa. En kyennyt rentoutumaan ollenkaan lentokoneessa. Sopivasti viikkoa ennen lähtöä olimme vielä katsoneet Foxilta Lentoturmatutkintaa. Sehän vasta auttoikin lentopelkoon. Olin epäileväinen kaikkia ääniä kohtaan enkä todellakaan suostunut edes istumaan ikkunapaikalla, maisemien katselemisesta puhumattakaan. Nyt, taas 1,5 vuoden tauon jälkeen pitäisi viiden viikon päästä nousta lentokoneeseen. Olen jo kauhulla ajatellut tulevaa lentomatkaa, vaikkei se kovin pitkä olekaan.

Lentoturmatutkinta-ohjelmaa katsoessa mielessäni pyörii se, miten pienestä turvallisuus on kiinni. Naurettavaahan se on pelätä etukäteen, mutta kylmiä väreitä tuleva lento saa aikaan. Joskus lentäjä on väsynyt, joskus kyse on huolimattomuudesta, huonosta huollosta, joskus lento-olosuhteista ja suurimmassa osassa kyse on erittäin huonosta tuurista. Vaikka suomalaiset koneet ovatkin olleet todella turvallisia, takaraivossa jyskyttää epävarmuus siitä, että kaikki sujuu hyvin. Niin paljoa en sentään lentämistä pelkää, etten suostuisi koneeseen menemään. Siitä varmaankin kiitos monille hyville kokemuksille ja monille lentomatkoille. Ja kun mielessä pitää päämäärän, lomakohteen, on paljon helpompaa astua koneeseen.

Roomaan lentäessä itse lento sujui melko stressittömästi. Mitä nyt joka kerta kuin turvavyövalo syttyi palamaan, sain lieviä hengenahdistuksia, heh. Lasku ja nousu olivat ehdottomasti lennon pahimmat osuudet. Enkä edes osaa sanoa, kumpi on pahempi...

Tiedän monta ihmistä, jolla lentopelko on paljon omaani pahempi. Olenkin onnellinen, ettei oma pelkoni estä minua lentämästä ja kokemasta uusia, hienoja paikkoja.

Laiska Lauantai

Touhuntäyteinen viikko on takana ja tämä kyseinen viikonloppu oli pyhitetty rentoutumiselle - ja vain ja ainoastaan sille.

Perjantaina töistä lähtiessäni nautin kylläkin viikonlopun alkamisesta, mahdollisuudesta nukkua pitkään ja olla tekemättä mitään, jos mikään ei huvita. En kuitenkaan ollut stressaantunut, ärtynyt tai Aivan poikki, vaikka poikki olinkin. Jo perjantaina oli hyvä fiilis kuluneesta viikosta. Uusi työ lähti todella mukavasti käyntiin ja tunnen viihtyväni siellä paremmin kuin hyvin. Ja mikä tärkeintä: tuntuu, että teen pitkästä aikaa jotain itselle todella mieluista. On kiva lähteä aamuisin töihin ja kellon katsominen ei liity mitenkään pakonomaiseen tunteeseen päästä kotiin vaan siihen, että muistaa lähteä kotiin, kun työaika loppuu.

Laiska viikonloppu siis lähti erittäin positiivisissa tunnelmissa käyntiin. Perjantai oli kotipäivä. Olin rättipoikkiväsynyt, hieman kipeänoloinen ja kenties kuumeinen, joten ilta meni lokoisasti sohvalla tv:tä katsellen. Ennen puolta yötä olin jotenkin raahautunut sänkyyn ja nukahtanut, ja herätysyrityksistä huolimatta vaipunut sikeään uneen.

Lauantaiaamu venyi pitkälle unien parissa. Koiraakin sai vielä puolenpäivän tienoilla etsiä aamulenkille kämpän perukoilta. Oikein hävetti, kun lenkillä tuli vastaan vanhempi nainen ''fifinsä'' kanssa ja lässytti Bellalle, kuinka tämäkin oli päässy päiväpissalle. Mielessäni ajattelin vain, että tämä kylläkin on meidän päivän ensimmäinen lenkki, ja sekin tehty emännän eikä koiran aloitteesta. Kuten aina, lauantaisin ei aamupalapöytään löydy kuin muutama murunen, joten suuntana oli kauppa. Ilma oli mitä hienoin: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä tuulikaan puhaltanut niin kovin kylmästi. Oli sopiva ilma valjastaa koira ja lähteä koirapuistoilemaan, päästämään koira päästelemään höyryjä. Reissu vetikin niin väsyneeksi koko porukan, että kotiin tultua huomasin koiran nukkuvan jaloissani ja isännän pää sylissäni.

Aikani kuluksi kävin kamerani muistikorttia läpi valmiiksi ensi viikonlopuksi, kun olemme vaihteen vuoksi reissun päällä. Löysin muun muassa pentuvideon meidän neidistä siltä viikolta, kun hän meille saapui. Sekä monia, monia otoksia karvakakarasta matkan varrelta tähän päivään asti. Seassa totta kai oli muitakin kuvia: matkakuvia Skotlannista, Roomasta, Jyväskylästä, tapahtumakuvia uudesta vuodesta, kämppiksen kyläilystä ja kotipuolesta. Valitsin parhaimmat ja säästin ne, muut saivat kohtalokseen delete-napin. Onneksi kaikki kuvathan löytyvät kyllä tietokoneelta. Koomailusta hieman piristyneitä odotti lämmin sauna ja illan päätteeksi lämmin peti.

Ei hullumpi viikonloppu. Huomenna odottavat siivoustyöt, pyykit ja ruoanlaitto.

Haukotus. Ai miten niin laiska-lauantai?

Tällaisen videon löysin muistikortin syövereistä (laatu aika huono)...

... On se vähän kasvanut vuodessa!

Kaduttaako?

Ihminen on katuvainen olento. Mikä johtuu siitä, että ihminen ajattelee, niin tulevaisuutta kuin menneisyyttä. Ja joskus menneisyydessä voi olla jotain, mikä kaduttaa. Oma elämänmallini on, että pyrin olemaan katumatta mitään elämässäni. Syy: asialle ei voi enää mitää, mennyt on mennyttä ja tässä sitä edelleen ollaan.

Asia tuli erään tv-ohjelman kautta aivokoppaani ja levitin jutustelua ''mietiskelyporukkaan''. Asiaa kun pohdin itseksenikin paljon niin huomasin, kuinka moni ihminen katuu jotain elämässään. Mietin asiaa myös omalta osaltani ja minulta kysyttiinkin suoraan, onko itselläni jotain, mitä kadun elämässäni. Vastasin ja pohdin, vastasin uudelleen ja varmistukseksi vieläkin silti pohdin ennen kuin kolmannen kerran vastasin. Aina sama vastaus: en kadu. Ja voin sen vilpittömästi sanoa.

Life your life without regrets. Se on ollut elämänohjeeni itselleni jo kauan, tullut aikoinaan käyttöön, kun elin aikaa, jolloin en ehkä niin kauheasti miettinyt etukäteen asioita. En sitten osaa sanoa, olenko kummajainen, ''poikkeus vahvistaa säännön'' vai naiivi, mutta en keksi yhtäkään asiaa elämässäni, jota voisin varsinaisesti sanoa katuvani. Pidän katumista aika vahvana ilmaisuna, ja kenties lievemmällä määritelmällä voisin sanoa katuvani jotain. Omilla määritelmilläni tällaiset asiat kuitenkin kuuluvat enemmän häpeä-osastoon. Onhan elämässäni toki asioita ja tapahtumia, joita häpeän. Ja se voi pitää minut pidättyväisenä puhua niistä muille. Nekin asiat, mitä häpeän menneisyydessäni, ovat asioita, joista kokonaisuutta katsoessa ovat tuoneet enemmän hyviä asioita kuin sitä häpeää. Ja ne ovat asioita - siinä missä koko tähänastinen elämäntieni - jotka ovat tehneet minusta sen minän, joka olen nyt.

Itselle tuli aika hyvä fiilis, kun pystyi rehellisesti sanomaan, ettei kadu menneisyydessään mitään. Ainakin jossain asiassa olen pystynyt toimimaan edes yhden ohjenuorani mukaan. Toisaalta se pistää miettimään, että olenko elänyt tylsän teini-iän. Moni, jonka tiedän kantavan menneisyydessään jotain kaduttavaa, on elänyt paljon villimmän teini-iän tai nuoruuden kuin minä, vaikka toki ei sitä itsekään neljän seinän sisällä tullut pysyttyä ja vauhtia riitti eikä ajatus aina pysynyt mukana. Olenkin pohtinut, että mikä olisi niin iso asia, jota voisi katua? Asiaa pohtiessani erään ystäväni kanssa tajusin, että katumistahan on niin sanotusti kahta lajia: jotain, jonka on jättänyt tekemättä ja katuu ja jotain jota on tehnyt ja katuu.

Tiedän pohtivani tällaisia turhankin paljon kenties, sellainen vain satun olemaan. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, ettei menneisyys missään muodossa saa kumota sitä, mitä nykyhetki on. Ei kissoihin ole karvoihin katsomista, ei ihmisiin ole menneisyyteen katsomista. Menneisyys ei muuta sitä, kuka olet nyt. Vääriksikin mielletyt polut kasvattavat ja ohjaavat meidän tielle, missä olemme tänäpäivänä. Ja virheistä opitaan, hetken mielijohteista saadaan kokemuksia ja kompastumisista noustaan selkä suorana pystyyn.

Elämä on liian lyhyt liian ankaralle katumiselle.

Vilinää ja vilskettä viikonlopussa!

Kyllä oli eloa ja meininkiä meidän kodin viikonlopussa!

Tarkoitus oli viettää rauhallinen ja seesteinen kotiviikonloppu tekemättä mitään ennen työputkeani ja tulevia menoviikonloppuja, mutta saimmekin neljä tassua lisää kotoisaan kotiimme temmeltämään yökylään. Yllätys oli mukava, sillä oma koiramme rakastaa tätä karvakaveriaan todella paljon ja ei se hassumpaa ole kokeilla, minkalaista menoa on kaksi koiraa samassa taloudessa, jos vaikka joskus saisi haaveen toisesta koirasta toteutettua. Ehkä parhaiten viikonlopun vilskeestä kertoo se, että nyt illalla, kun koirakaveri jo palasi omaan kotiinsa, meidän oma koiramme on vain maannut makuuhuoneessamme havahtumatta, kun sitä käy hiljaa katsomassa. Osaa se siis joskus olla rankka viikonloppu nelitassuillakin.

Huvittavinta viikonlopussa oli noiden kahden ystävyksen painien lisäksi se, kuinka ihmisten päät kääntyivät, kun mieheni kanssa teimme pitkää iltalenkkiä kummankin koiran kanssa. Toisen hihnassa oli meidän musta, iso ja tarmokkaan näköinen koiramme. Ja toisessa arvokas, iso, jykevä koira. Samaan ilmiöön törmää jo pelkästään oman koiran kanssa, mutta lievempänä. Kyllä tuollaiset isot koirat tietenkin herättävät huomiota, ja monet meidänkin lempeäsieluista hellyydenkipeää kakaraa  pelkäävät. Melkein parisen tuntia siinä tuli koirien kanssa ulkona oltua, osan ajasta saivat juoksennella vapaana koirapuistossa.

Kello alkoi lähenemään jo yhtätoista illalla, kun nassikat näyttivät kunnollisia väsymyksen merkkejä: änkivät molemmat kainalooni sohvalle, toinen toiseen ja toinen toiseen kainaloon. Kun itse painuimme nukkumaan, koiratkin ottivat omat paikkansa mahdollisimman läheltä toisiaan ja meitä. Valitettavasti itse ei tullut nukuttua parhaalla mahdollisella tavalla, koska heräilin koko ajan koirien liikkeisiin peläten, että vieraallamme olisi joku hätänä. Aamuherätyksenä sängystämme löytyi yhden koiran sijaan kaksi, painoa yhteensä 80 kiloa. Kaikki pelkkää lihasta. Kyllä siinä rehellisesti koki hetken, että eipä tämä hullumpaa olisi kahden oman koirankin kanssa, sitten joskus.

Oma koiramme ikävöi kovin kaverinsa perään, kun tuli aika tilapäiseen eroon. Itku ja hätä oli kova, kun hännänpää katosi puskien taakse ja pitikin jatkaa matkaa vain oman perheen voimin takaisin kotiin lenkiltä. Onneksi väsymys oli niin kova, ja nälkä, ettei kauaa keretty murehtia vaan täytettiin massu ja kääriydyttiin nukkumaan.

Täytyy kyllä sanoa, etten yhtään ihmettele ihmisiä, joilla on kaksi koiraa: on niistä niin paljon iloa ja seuraa toisilleen. Kun illan aikana koiruudet ottivat pieniä lepohetkiä, aina herätessään ensimmäisenä kumpikin tarkasti, että toinen on vielä paikalla.

Vaikka hälinää ja säpinää oli koirien kanssa koko viikonloppu, silti olo on aika rentoutunut. Tosin pienet päivätorkut se vaati tuossa alkuillasta - vain 10 vaivaista minuuttia. Tänään kun ajoissa muistaa mennä nukkumaan, niin olen varma, että aamulla tulee herättyä tyynenä ja levollisena uuteen viikkoon. Olipahan ainakin hieman erilainen viikonloppu!

Kun jaloissa ei enää sählännyt kahta koiraa, otin kokkikirjani esiin ja väsäsin sunnuntain kunniaksi minulle ja miehelleni mutakakun, aivan ensimmäistä kertaa! Erittäin hyvin onnistui, vaikka itse sanoinkin. Kuvaa ei valitettavasti ole, sillä koirien kuvaaminen söi kaiken akun ja puhelimeni ei kykene yhteistyöhön kameransa kanssa tällä hetkellä. Uskokaa siis ken haluaa, että mutakakku tuli leivottua, tomusokereineen kaikkineen!

Viikonlopun päähenkilöt: ryhmä rämä

''Ollaaks aina ystävii?''

Koskaan tyytyväinen?

Tässä pitkään aikaan on ajatuksissa ollut jo hyvinkin yksinkertainen kysymys, johon en tiedä, saanko koskaan varmaa vastausta: Onko ihminen koskaan tyytyväinen?

Niinhän sitä aina sanotaan, että sitä halajaa, mitä ei saa. Kuuluuko tällainen käytös ihmisen perusolemukseen? Tavoitteleeko ihminen aina sitä, mitä ei saa? Voisiko kerrankin olla vain tyytyväinen sen hetkiseen tilanteeseen, kun on terve ja perhe ympärillä? Itse luulen, että voisi. Ongelmana vain on se, että ihmisten elämää pitkälti ohjaa halu tavoitella aina jotakin. Kun yksi asia saavutetaan, etsitään toinen, jota tavoitella. Ainahan sitä on lapsesta asti itsellekin jankattu, että pitää olla tavoitteita ja unelmia. Ohjaavatko nämä asiat ihmisten elämää enemmän kuin mikään muu?

Olen itsestäni huomannut viime aikoina, etten varsinaisesti ole ollut tyytyväinen. Mitään sen suurempaa murhetta ei ole, taloudellinen tilannehan nyt aina voisi olla parempi. Itse asiassa ainahan joku voisi olla paremmin kuin se on sillä hetkellä. Parisen viikkoa siinä meni itsellä saada järki taas kulkemaan ja muistamaan myös senkin puolen, kuinka paljon huonommin asiat vielä voisivat olla. Osa syy tähän valaistukseen oli se, että tunnelin päässä alkoi näkymään haaleaa valoa. Oikein harmittaa oma käytös. Koska jos rehellisiä ollaan, omasta elämästäni puuttuu vain koulu ja sitä myöten ammatti. Tietenkin se on suurehko asia itselle, että se koulupaikka on kiven alla ja nytkin saa taas vaan odotella. Ei se silti maailmaa saisi kaataa, kun muuten kaikki on kohdillaan. Jännintä kuitenkin on, että olen valittanut nyt tämän ajan, kun olen kotona ollut, kuinka tylsää ''kotivaimona'' on olla. Nyt sitten saatuani tietää, että pääsen haluamalleni alalle töihin ainakin jouluun asti, olen huomannut miettiväni, kuinka tulen kaipaamaan rauhallisia aamuja, laatuaikaa koiran kanssa ja siivousprojekteja ilman ärtymystä, suurta määrää aikaa tehdä käsitöitä... Mikä minua vaivaa?

Kovasti olen muutenkin tämän puolentoista kuukauden kotona olon aikaa joutunut tutkiskelemaan itseäni. Jo entinen työni sai sen aikaan, koska en tuntenut olevani oma itseni töissä. Pohdintani onkin tuonut minut siihen tulokseen, että isoin päämääräni on jo niin monta vuotta ollut opiskelupaikka, että muut pienet tavoitteet siinä välissä ovat huomaamattomampia. Olen unohtanut kokonaiskuvan. Kun rehellisiä ollaan, puolitoista vuotta sitten en olisi arvannut, että olisin nyt tässä: mies ja koira, ihana asunto ja työmahdollisuus edessä alalta, jolla näen itseni tulevaisuudessa - ja ennen kaikkea vahva tunne siitä, mikä minusta tulee isona. Olen vain edellisen puoli vuotta kiitänyt kuin maantienkiitäjä kohti opiskelumahdollisuutta, että en ole osannut olla tyytyväinen kaikista pienistäkin välietapeista. Nyt kun sitä ollaan taas nousussa päin, se ei riitä, koska näkökenttä on tarkennettu vielä eteenpäin.

Onko ihmisillä muutenkin taipumusta samaan ongelmaan, ettei näe kokonaiskuvaa? Ei osaa iloita  välietapeista tarpeeksi paljon? Johtuuko helposti päällekäyvä tyytymättömyys siitä? En ihmettelisi. Eräässä leffassa sanottiinkin, että mitä tarkemmin katsoo, sitä vähemmän näkee. Kun suuntaa huomionsa vain tiettyyn elämänosa-alueeseen tai katsoo asiaa vain yhdestä kulmasta, ei näe kokonaiskuvaa, joka voi olla paljon parempi kuin joku osa siitä.

Odottavan aika on pitkä. Tuloksia odottavien vielä pidempi. On hienoa päästä tekemään maanantaista lähtien useiden viikkojen ajan jotain, josta tietää olevan hyötyä tulevaisuudessa. Olen onnistunut avaamaan kokonaiskuvan silmieni eteen. Siihen kuuluu koko matka alusta asti tähän pisteeseen. Ja etenkin kaikki hyvä tällä hetkellä. Enkä voi suuremmin valittaa, sillä iso osa toiveistani koko elämäni ajalle on jo tässä käsissäni. Loputkin tulevat, kun aika on oikea. Ja tällä hetkellä olen tehnyt kaikkeni, jotta seuraava tavoitteeni tulisi saavutetuksi. Voin vain odottaa ja käyttää sen ajan hyväkseni - olla tyytyväinen näillä ehdoilla.

Mikään ei ole turhaa?

Vihdoinkin! Kaksi ongelmaa on ratkaistu samalla kerralla. Jokainen koiranomistaja, etenkin pitkäkarvaisten ystäviemme omistajat, tietävät, että koirien karvaa saattaa löytyä joka paikasta. Meillä kun on tuollainen alaskan paimenkoira, jolla pohjavillaa löytyy, nyt on pahimpia hetkiä karvan kanssa: imuroida saisi joka päivä ja koirasta oikein  tippuu karvaa. Kun koira ravistelee tai nousee pitkään makoiltuaa, löytyy kyseisestä kohdasta reilu nyrkillinen karvaa. Ja harjatessa päivittäin saadaan kasaan vähintään pieni muovipussillinen tiukasti pakattua karvaa.

Ja kun koiranomistajan lisäksi olen upputunut taas tänäkin talvena kutomisen pariin, niin langastahan on aina pulaa. Nytpä siis: joku ihana ihminen jossain haluaa koirani karvat ja tekee niistä lankaa. Mikä hieno keksintö! Moni koiranomistaja saa roskikset ja huoneen nurkat täyttävät karvat hyötykäyttöön ja lankaystävät taas saavat täydestä luonnonmateriaalista kerittyä lankaa. Mikäpä sen hauskempaa kuin kutoa lapaset esimerkiksi oman koiran karvasta!

Facebookista löysin tällainen ihmisen, joka ottaa vastaa koiran karvaa ja tarkistettuani häneltä totesin, että meidänkin karvakasan karvat kelpaavat käsityöhön. Ei muuta kuin karva pussiin ja pussi postiin ja lankaa tilalle...

 Kutominen on taas muutenkin ollut päivän sana viime aikoina. Joululahjainspiraatioita on välkkynyt mielessä ja suunnitelmia on alettu jo tekemään.  Onneksi lahjottaviin kuuluu myös pikkuisia käsiä ja jalkoja, pieniä lapsosia. Nyt viime päivän projektini onkin ollut vauvan sukkien kutominen vauvalangasta. Yllättävän helppoa! En ole yleensä mitenkään sukkien kutomisen ystävä, mutta nämä pikkutöppöset ovat ihan mukavaa puuhaa. Sukat olisivatkin jo varmaa valmiit kokonaan, jos tässä ei tarttisi päivän aikana tehdä pakollisia asioita, kuten töitä, ruokaa ja kotitöitä. Muutenkin luultavasti sukulaiset saavat jonkin verran kärsiä tänäkin vuonna omista tekeleistä.

Kyllä sitä joulua vaan kummasti odottelee tänäkin vuonna, vaikka marraskuu vasta onnkin alkanut. Yhdet pikkujoulut on jo tiedossa, ja jospa sitä lahjojenkin kanssa olisi tänä vuonna ajoissa! Hyvin suunniteltuhan on jo puoliksi tehty, eikö?



PS. Joululahjoista tulikin mieleen, että te, jotka innostuitte Joik- sarjasta, katsastakaas Joik-kirjoituksen kommenttikenttä. Sieltä löytyy uunituore linkki, nettikauppaan, josta sarjan tuotteita saa ostettua!

Mitäs tänään tehtäisiin?

Mitäs tänään?

05.50 Herätys. Koiran kanssa puolentunnin lenkille ja rivakasti piti laitella itsensä valmiiksi.
06.49 Juosten bussiin, joka onneksi ei jättänyt meikäläistä sateeseen odottamaan uutta bussia.

07.40 Paikalla ammattikorkeakoululla. Ihmisiä täynnä oleva aula, hirveät vessajonot ja odottava tunnelma. Reilut parisataa ihmistä, suurin osa naisia, odottavat pääsyä auditorioon tekemään pääsykokeen toista vaihetta. Ensimmäisestä vaiheesta kaikki paikalla olevat ovat jo selviytyneet, kun ovat kutsun kokeeseen saaneet. Mimmiä on monenmoista ja yhden käden sormilla sai laskea miesedustuksen.

08.10 Nimenhuuto. Jokainen pääsykoekandidaatti kutsutaan nimellä luokkaan, lykätään joku tärkeä paperi kouraan ja mennään odottamaan varsinaista koetilannetta.
08.35 Koe vihdoin alkaa. Testatataan hakijoiden luonnetta, loogista päättelyä ja luetunymmärtämistä. Kaikissa totta kai aivan epänormaalin pienet aikarajat, että varmasti hiukset harmaantuvat stressistä. Viiden minuutin tauolla puoli auditoriota yrittää ehtiä yhteen ja samaan wc-tilaan, koska kellään ei ole hajua, missä toinen sellainen olisi. Hakijoita testataan melkein kolmen tunnin ajan. Tuskan hikeä pukkaa ja suonet tykyttävät ohimolla.

12.00 Vihdoin ulos auditoriosta. Jogurttia naamaan ja tunnin odotus, että tietää, pääseekö kolmanteen osioon jatkoon. Joitain odottaa kotimatka, joitan ryhmähaastattelutilanne.

13.15 Nimilista julki. Käyn katsomassa, josko oma nimi löytyisi listalta. Siellä se komeili aakkosjärjestyksen mukaisesti viidenneksi alimpana. Piti varmuuden vuoksi tarkistaa vielä pariin kertaan, ettei vahingossa lukenut ensin väärin.

13.20-16.10 Odottelua, odottelua, odottelua ja vielä vähän odottelua. Jatkoonpäässeiden ihmisten kirjo on suuri. On lähihoitajaa, insinööriä, kauppislaista, duunareita, välivuoden pitäjiä...  Ikähaarukkakin on 19-vuotiasta sinne +50 ikävuoteen. Odottamisen aika on pitkä, mutta viimeiseen haastatteluryhmään kuuluvilla se on vielä pidempi. Populaa lähtee ja porukka pienenee. Pian käy selville, ketkä ovat muut kanssahaastateltavani.

16.10-16.45 Haastattelu. Neljä muuta ja minä. Kaksi arvioijaa. Yksi puheenaihe ja tenttaavat lisäkysymykset. Kymmenen hikoilevaa kättä ja neljä arvioivaa silmää. Mikäs sen hauskempaa. Ruokaa on vatsaan saatu viimeksi puolenpäivän aikaan, joten mahakin kurnii. Ja jokaista elettä arvioidaan, suuvuorokin pitäisi jossain välissä saada.

16.45 Vihdoin vapaa! Kiireesti ensimmäiseen bussiin kohti kotia, ruokaa naamaan ja suihkuun. Onneksi kotona odotti yksi iloinen hännänheiluttaja ja parempi puolisko, ei sentään enää pimeään kotiin tarvinut tulla.

Pimeä oli, kun lähdin. Ja pimeä oli, kun palasin. Josko tämä päivä alkaisi olemaan pulkassa?

Harvoinpa lähden tekemään tällaista postausta, mutta sen verran raastava ja henkisesti väsyttävä pääsykoepäivä takana, että tuli nyt kerrankin tehtyä. Tuli taas opittua hieman itsestä lisää, toisista ihmisistä ja odottamisen vaikeudesta. Nyt ei auta taas kuin odottaa tuloksia ja katsoa, aukeaako ovi pulpetin ääreen takaisin.

Tuoksujen vallassa

Rakastan hyviä tuoksuja. Ja osittain tästäkin syystä olen suuri teen ystävä, mutta myös erittäin suuri tuoksukynttilöiden ystävä. Yleensä varastoin eri tuoksuja talven ja syksyn varalle, mutta tänä vuonna olin hieman myöhäisessä vaiheessa liikkeellä. Kaapista löytyy vain appelsiinin ja erittäin miedon kahvin tuoksuiset paketit. Sekä tämä ihana erityisyys: Joik.

Olen säästellyt kyseistä mansikan ja raparperin tuoksuista kynttilää kohta vuoden ilman, että olen kertaakaan sytyttänyt sitä. Ja siihen on ollut yksinkertainen syy: se tuoksuu liian hyvältä, jotta sitä raaskisi polttaa. Tässä yhtenä iltana kuitenkin, kahvin tuoksuisiin kynttilöihini pettyneenä, ajattelin korkata tämän mehukkaan kynttilän vihdoin ja viimein. Johan saatiin asuntoon tuoksua!

Mikä on Joik?
Joik on tietääkseni virolainen tuotemerkki, joka valmistaa niin kosmetiikkaa kuin tuoksukynttilöitäkin. Kaikki luonnontuotteista valmistettuja. Valikoimasta löytyy muun muassa ihonhoitotuotteita, saippuoita, kynttilöitä ja huulurasvoja. Kaikki tuotteet valmistetaan kuulemma käsin, pienissä erissä ja aidoista luonnon antimista. Joik-tuoksukynttilät valmistetaan soijavahasta ja ne palavat normaaleja kynttilöitä pidempään. Enemmän merkistä voit lukea Joik-tuotemerkin omilta sivuilta.  Voin vain omasta puolestani suositella, esimerkiksi loistava joululahjaidea!

Itse tutuistuin kyseiseen merkkiin ystävän kautta, ja olenkin omat Joik-tuotteeni saanut lahjaksi. Joik-huulirasva onkin suosikkihuulirasvani, jonka vakio paikka on kirjoituspöydälläni, josta sen saa napattua helposti mukaan minne tahansa. Senkin tuoksu on vastustamaton piparminttu!

Itse taisin ainakin saada muutaman hyvän joululahjavinkin selaillessani tuotemerkin omia kotisivuja, muutama eksyy myös omalle toivelistalle!