keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Hermanni

Tässä on minun ja Hermannin tarina.

1.päivä:

Hermanni saapui kotiini pienessä rasiassa, joka oli peitetty kannella. Tovin sitä ihmettelin ja tutkin, kunnes löysin mukana tulleet ohjeet. Kurkkasin kannen alle ja näin vaaleaa taikinaa. Koska Hermanni ei tykkää olla kannen alla eikä jääkaapissa, löysin sille paikan keittiöhyllystämme ja peittelin sen hellästi ohuella liinalla.

Alku Hermannin kanssa on ollut helppoa, mutta pelkään kovin, ettei se viihdy ja kostaa sen lopputuloksessa. En edes uskalla kurkata, onko se elossa. Hermanni on lahja hyvältä ystävältäni ja entiseltä kämppikseltäni Keski-Suomen ajoiltani. Hermanni on ystävyyskakku, jonka voi saada ainoastaan lahjana. Ideana on se, että sitä hoidetaan kymmenen päivän ajan, siitä osa annetaan matkan varrella eteenpäin, sitä ruokitaan ja sekoitellaan ohjeiden mukaan, kunnes viimeisenä päivänä siitä leivotaan tuoksuva ja herkullinen kakku!

Kymmenen päivän matka jännittää, vaikka toisaalta en malta odottaa sitä, mitä tästä vielä tulee. Huomenna alkaa varsinainen hoitaminen. Täytyy vain toivoa, että viikonlopun yli odottaminen postissa ei aiheuttanut kovin suuria ahdistuksia Hermannille, ja että se puhkuaa eloa vielä.

2.päivä:

Hipsin tänään aamulla katsomaan keittiönhyllyllä asustelevaa Hermannia. Koostumus oli jo hieman muuttunut, taikinasta oli tullut paksumpaa ja sitkeämpää sekä eloisamman näköstä. Sekoittelin sitä hieman ennen töihin lähtöäni ja jätin sen taas peiton alle nukkumaan. Töistä tultuani sekoittelin taas vähän Hermannia. Tänään en muuta hänen lisäkseen ole voinut tehdä. Taikinan sekoittelu on kuin koiran silittäminen Hermannille: se tekee sen iloiseksi ja eloisaksi. Muutama kerta päivässä pitää Hermannin jo elossa. 

3.päivä:

Tänäänkin oli sekoittelupäivä Hermannin kanssa. Koostumus on jo muuttunut, ja kasvua on näkyvissä. Hermanni on paljon taikinaisempaa ja eloisampaa, se kuplii ja sekoittuu paremmin. Paljoa en tänäänkään voinut tehdä Hermannin hyväksi, sillä pitää olla kärsivällinen. Hermanni kuitenkin vaikuttaa tyytyväiseltä hyllyssä peiton alla. 

4.päivä:

Tänään oli Hermannin ruokapäivä. Hermannille annettiin hieman vehnäjauhoja, maitoa ja sokeria, jonka jälkeen se näyttikin kylläiseltä ja kasvoi silmissä isommaksi ja isommaksi. Niinpä Hermanni palasi kylläisenä hyllylle odottamaan huomisaamua ja uutta hoivotuokiota. 

5.päivä

Tänään jälleen Hermanni kaipasi hieman sekoittelua. Voi että, kun taikina pieni oli kasvanut jo hyvin suureksi! Olemme yhteisen matkamme puolessa välissä. Viiden päivän kuluttua Hermanni päätyy uuniin ja sen kautta massuihimme. Elossa hän ainakin on ja näyttää voivan hyvin! 

6.-8.päivä

Hermannin kanssa suju jälleen sekoitellen. Taikinasta on kasvanut paksumpaa ja se tuoksuu ihan pullataikinalta! Hermanni vaikuttaa tyytyväiseltä ja pullistelee peittonsa alla, jonka takia sekoittaminen on entistä tärkeämpää. 

9.päivä

Tänään Hermanni oli taas nälkäinen. Ruokin sen samalla tavalla kuin neljäntenä päivänä; hieman vehnäjauhoja, sokeria ja maitoa. Lisäksi tänään oli Hermannille iso päivä! Se jakaantui viiteen osaan! Neljä näistä osista lähti kohti uutta kotia. Kaksi näistä saa toivottavasti kotinsa Turusta, mutta yksi lähti Somerolle ja toinen Pyhtäälle. Toivottavasti nämä Pikku-Hermannit pysyvät elossa matkan ajan ja selviävät koitoksistaan päästäkseen hyvään hoivaan. Oma Hermannini palasi huomattavasti pienempänä takaisin hyllylle peiton alle odotellen kuulumisia pikkuveljiltään ja odottaen huomista, isoa pävää! 

10.päivä

Tänään oli Hermannin suuri päivä!! Alkuvalmistelut oli tehty aamulla ja kun sopiva rako tuli, aloin kasvattamaan Hermannia kohti kakuksi tuloa. Ensin Hermanni tarvitsi hieman ruokaa: kanamunia, jauhoja, sokeria, kanelia ynnä muuta. Tässä vaiheessa jo tuoksui hyvältä! Sitten pistettiin uuni lämpenemään ja pian Hermanni sinne paistumaan. Tunnin kuluttua katsoin, kuinka Hermanni oli muuttunut muhevaksi kakuksi, se oli saanut ruskean värin itseensä ja kohonnu oikein mallikkaasti sekä tuoksui erityisen hyvältä! Vielä en ole uskaltanut maistaa, millainen Hermannistani tuli! En halua kokea sitä yksin. Olen silti varma, että tämä kymmenen päivän urakka on ollut tämän arvoista. Kenties Hermannin hoitamista tulee hieman ikävä ensimmäisinä päivinä, mutta osa Hermanneista jatkaa muualla kasvuaan. Nam.

Kokemus oli mukava ja varmasti ainutkertainen!

Hermanni valmiina :)
 

maanantai 26. marraskuuta 2012

Matkalla aikuisuuteen

Aika kuluu siivillä.

Viime aikoina olen huomannut suuria muutoksia itsessäni verrattuna edellisiin vuosiin. Yksi vuosi taas räpsähti tilille tuossa viikkojen saatossa, ja niin naurettavalta kuin se näin nuoren suusta kuulostaa, se tuntuu. Rauhoittuminen ja paikalleen asettuminen on tapahtunut. Pikkuhiljaa tietenkin. Menoa ja meininkiä kyllä löytyy, mutta kotiviikonloput tai rauhalliset viikonloput ovat olleet suosiossa.Tarvetta mennä koko ajan ei enää ole. Rahaa alkaa laittaa sivuun isompia suunnitelmia varten. Itsestään on alkanut pitää huolta entistä enemmän: panostamaan kuntoiluun ja terveyteen. Hauskanpito on edelleen tärkeää, mutta sen eri muotoja on tullut hyödynnettyä enemmän. Erilaisessa seurassa eri tapa viettää hauskaa. Ja uusiakin tapoja on löydetty.

Tänä vuonna syntymäpäivänikin vietin hyvin rauhallisissa merkeissä ilman ihmispaljoutta ja juhlia. Vaikka niin olikin alunperin tarkoitus. Viikonlopun saapuessa tuli käytyä istumassa iltaa avomiehen ja yhden läheisimmän kaverin kanssa. Ja se kävi vallan mainiosti minulle. 

Kenties se teinimäinen kapinahenki on jäänyt johonkin pois varustuksesta lopullisesti. Näin myös toivon. Edelleen mieluusti elän hetkessä, nautin päivä kerrallaan. Mutta siinä sivussa huomaan jo tekeväni pitkäaikaisia suunnitelmia ja haaveita. Niin sanotusti tuuli on laantunut, se ei lennätä minua enää myrskyn lailla eri paikkoihin ja kehota minua olemaan täysi mysteeri minulle itsellenikin. Muutos on ollut toivottu ja ihailen sitä, että olen päässyt tähän asti.

Rauhan tyyssija on kotiutunut minuun. Olen tyytyväinen elämääni, näen siinä niin paljon kaikkea hyvää. Vaikka ammatti on vielä hakematta, olen huomannut, että elämä on kuljettanut minua tähän pisteeseen syystä. Ainut, mikä enää aiheuttaa levottomuutta, on nimenomaan vakituisen opiskelupaikan puuttuminen. Ja sekin tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa. Eräs tuttuni totesi, etten voikaan olettaa saavani kaikkea, kun elämä kukoistaa kaikilla muilla osa-alueilla.

Iänhän sanotaan olevan vain numero. Sitä se varmaankin vain on, sillä jossain vaiheessa jokainen haluaa lopettaa vuosien laskemisen, viettää niitä 25-vuotissyntymäpäiviään kuudennetta kertaa. Itsessä tuntuu vain, että lisävuosi on tehnyt paljon. Ihmeitä ei tosin tapahtunut yhdessä yössä, vaan pikkuhiljaa viimeisen vuoden aikana. Sopivasti näin syntymäpäivän tienoilla hoksasin vain asian. Heijastan sen jotenkin ystävistäni. Heijastan sen siitä, että tänään postissa tuli jälleen ''Kiitos, mutta ei kiitos'' -kirje opiskelupaikasta ja osasin ottaa pettymyksen paremmin kuin koskaan.Tähän vaikuttaa niin moni muukin asia kuin ikä.

Omasta mielestäni aikuistuminen on henkistä kasvamista, paikoilleen asettumista. Tietenkään kaikki aikuiset eivät asetu paikoilleen. Tuollaiseksi olen vain aina kuvitellut oman aikuistumisen. Nyt tässä sitä ollaan. En ole halukas muuttamaan pois nykyisestä kaupungistani. Enkä ajattele palaavani siihen, kun elämäni oli käytönnössä matkalaukussa, valmiina lähtöön. En sano olevani kokonaan aikuinen, mutta kasvanut olen paljon. Edelleen joskus lapsettaa ja huumori on joskus siellä teini-ikäisen minäni tasolla! Siinä täytyy kumppanin vain sitten kestää hetki sitä likkamaista hihitystä. En pidä elämääni yhtään sen tylsempänä kuin ennenkään, päinvastoin vastahan se alkoi todenteolla käymään mielenkiintoiseksi!


(Ehken kuitenkaan vielä ala etsimään harmaita hiuksia tai ryppyjä...)

torstai 15. marraskuuta 2012

Ruokakulttuuria

Olen siunattu sillä, että olen päässyt matkustelemaan jo pienestä pitäen silloin tällöin. Kreikka, Italia, Portugali, Saksa. Pari vuotta sitten aloin matkustella itsekseni ystäväni kanssa ja nyt kumppanini kanssa.

 Ruoka on aina osa matkustelua. Italiassa on pakko maistaa paikallista pizzaa ja pastaa, vaikka sitä lajistoa saa Suomessakin. Kreikkalainen salaatti maistuu Kreikassa kaikkien perinneruokien lisänä. Saksassa tuli maistettua bradwurstia, vaikka makkara ei kuulu suosikkiruokiini. Paikalliseen ruokaan pätee pääsääntöisesti sama sääntö kuin muutenkin matkusteluun: maassa maan tavalla. Lontoossa piti maistaa fish&chipsiä, Skotlannissa syötiin perinteisiä skottilaisia leivoksia. Se on osa kokemusta, osa kulttuuria. Ruoka kertoo aina jotain maasta, sen ihmisistä ja perinteistä.

Jos joku ulkomaalainen ystäväni tulisi Suomeen, mitä tarjoaisin? Luultavasti perunamuusia ja lihapyöryköitä, kirjolohta, marjapiirakkaa tai marjapuuroa, perunasalaattia... Ja ehdottomasti mämmiä! Mitä ne kertovat Suomesta tai suomalaisista? Ainakin moni raaka-aineista tulee luonnosta. Ehkä miedot mautkin kertovat meistä jotain.

Jotta ruokakulttuuri ei ihan unohtuisi täällä kotosuomessakin, suosin silloin tällöin erikoisia ruokapaikkoja. Blinejä, sushia, kiinalaista, thaimaalaista, italialaista, turkkilasta... Kaikkea löytyy, kun osaa etsiä. Sushi on yksi suosikestani. 

Tänään tein jotain, mitä olen haaveillut tekeväni jo jonkin aikaa: tein itse sushia. Ohjeita löytyy netistä useita ohjeita, joita etukäteen tutkin, jotta tiedän vähän, mitä tuleman piti. Ja onnistuin! Japanilainen kulttuuri saapui tänään keittiöömme wasabin ja surinamin kera. Syömäpuikot kädessä ja sivistyneesti tuli nautittua iso pino suosikkisushiani, makia. 

Sushia en ole toistaiseksi syönyt sen alkuperäisessä ympäristössä eli Japanissa. Kenties joku päivä. Tällä erää nautin kuitenkin heidän herkustaan tanakasti jalat Suomen maaperällä, joko ammattilaisen tekemänä tai omassa keittiössä. Mitä sushi kertoo japanilaisista? Suupalat ovat pieniä, kuten myös annokset. Niin ovat ihmisetkin siellä päin maailmaa pieniä, kaposia. Riisiä on paljon, kuten kaikissa aasialaisissa ruoissa. Mietoa ja tulista yhdistetään, sillä wasabi on erittäin tulista! Haarukkaa ja veistä ei vain yksinkertaisesti voi käyttää, mikä pakottaa kokeilemaan japanilaisten omia ruokailuvälineitä. Ja makuelämys on värikäs! Kuten maan historia ja kulttuurikin.

Suorastaan eksoottista. Ainakin näin pohjoismaalaiselle. Mutta niinhän se menee, meille tuttu arkiruoka on turistille eksoottista mahdollisesti. Viime matkoilla on kuitenkin huomannut, että ravintoloita, jotka tekevät paikallista ruokaa, saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Kumpa maiden oma ruokakulttuuri vain säilyisi, eikä pikaruokalat tai globalisaatio vie kaikkea mennessään. 



Omatekoisia susheja.



keskiviikko 14. marraskuuta 2012

''Sinä''

Kenties kauneimmat sanat, mitkä suomalaiskappaleesta olen löytänyt.
Aivan erityinen ihminen esitteli tämän kappaleen minulle suunnilleen
 puoli vuotta sitten.  Ja tuo aivan erityinen ihminen saa minut
kirjoittamaan ne tänne ja juuri tänään. Toivottavasti kuuntelemme
yhdessä tätä kappaletta vielä vuosien ja vuosienkin jälkeen!

''Valvotaan
kuunnellaan joka suuntaan.
Mikään ei voi yllättää.
Lusikkaan
piiloudutaan peiton alle
näin kaunista ei saa särkymään.

Niin vuokses menisin liekkeihin
parkumatta palaisin.
Olla parempi tahtoisin.
Sinä se oot.

Torjutaan,
taistellaan sitä vastaan
joka yrittää meidät erottaa.
Vaikka pelottaa,
vaikka tuntuu että paha painaa liikaa
kaksin voi sen kantaa.

Niin vuokses menisin liekkeihin
parkumatta palaisin.
Olla parempi tahtoisin.
Sinä se oot.
Ja niin vaikka halkeaisin haavoihin
sinä voitehista vanhin
korjaat mut kokoon taas.
Sinä se oot.''

- Happoradio, Sinä.



tiistai 30. lokakuuta 2012

Unta ja todellisuutta

Se tunne, kun herää aamulla eikä tiedä, mikä on totta ja mikä unta. En tiedä, olenko ainut, jolle tapahtuu noin, mutta minulle ilmiö on varsin tuttu. Unet ovat viime aikoina olleet suuri aihe ajatuksissani. Siitä kenties kertoo sekin, että tämä on jo toinen unta käsittelevä kirjoitus, ja heti toisen perään. 

Syystä tai toisesta, unia on kolmenlaisia omasta kokemuksestani. On niitä unia, jotka ovat niin absurdeja, että tiedostat heti sen olevan unta. Tapahtumat unessa eivät hämmennä, sillä ne eivät tunnu ollenkaan todellisilta. Heräät siitä ja voit hyvin itseksesi naureskella näkemällesi. Sitten on unia, jotka ovat pelottavia, painajaisia. Ne saattavat painaa mieltäsi herättyä, mutta ymmärrät kyllä niiden olleen vain unta. Se ei poista välttämättä sitä ikävää tunnetta herätessä, mutta kykenet pitämään sen erossa todellisuudesta. Kolmas unityyppi itselläni ovat nämä unet, joista herättyä joudun miettimään, mikä on ollut unta ja mikä totta. Aiheina saattavat olla edellisen päivän tai illan tapahtumat, yön tapahtumat tai jopa aamun tapahtumat, joiden jälkeen olen vielä nukahtanut pieneksi hetkeksi. Nuo unet tuntuvat liian todellisilta, ne käsittelevät mahdollisia asioita, perustuvat jollain tasoin jo tapahtuneeseen ja mikä pahinta, tuntuvat mahdollisilta. En tiedä, mistä moiset johtuvat, mutta ne osaavat hämmentää.

Asian ytimenä on se, että herätessä joutuu kysymään itseltään, mitä on oikeasti tapahtunut ja mikä niistä on tapahtunut vain unessa. Ja vastausta joutuu oikeasti miettimään. Uni on hyvin syvä. Silti etenkin aamuisin tuntuu, että olen jollain tasolla hereillä. Aamulla tullut tekstiviesti on oikea eikä vain unta. Mutta viestin sisältö, lähettäjä, syy aikaiseen viestiin voi olla eri kuin unessa. Ja siitä jatkuvat tapahtumat, keskustelut kumppanin kanssa eivät ole oikeita. Olen siis kerennyt jo nukahtamaan uudestaan! Toisin sanoen jatkan keskustelua tai tapahtumia itsekseni unessani. Nämä unet eivät ole aina pahoja, mutta niistä ikäviä tekee juuri se tunne, kun herää.

Muistoja tällaisista kokemuksista on ainakin parin vuoden takaa jo. Niitä ovat todistaneet jollain tasolla niin entinen kämppäkaverini kuin myös avomieheni. Kuten jo aikaisemmin sanoin, en tiedä, mistä tällaiset kokemukset itsellä johtuvat. Kenties kakkosluokan opettajani kommentti ensimmäisten omien kirjoitusteni yhteydessä ''Sinulla on valtavan vilkas mielikuvitus'' on osaselitys tähän. Kenties se, että uneni ovat aina olleet vilkkaita, tapahtumarikkaita ja harvoin saan olla yön näkemättä unia. Kenties juuri se ominaisuuteni, että nukahdan hyvin, hyvin nopeasti.

Olen yrittänyt myös kontrolloida uniani opettelemalla selkounta. Selkounella tarkoitetaan itsekontrolloitua unta, jolloin unen kuluun voi itse vaikuttaa. Kaverini yritti hieman opastaa ja kertoa minulle, miten etsiä unesta ne vihjeet, jotka kertovat, että olen unessa. Tällaisia ovat siis kaikki epäloogiset asiat ympärillä unimaailmassa. Kun näiden vihjeiden avulla ymmärtää olevansa, voi rauhoittua tai herättää itsensä. Olen siis myös opetellut aikaisemmin herättämään itseni pahasta unesta. Mikään näistä ei toimi tällaisissa unissa, joissa todellisuus sekoittuu liikaa uneen. Herätessä vain toteaa usein ääneenkin kysymyksen: mitä on tapahtunut?

Tällaiset tilanteet aiheuttavat usein huvittavia tilanteita kanssaihmisten kanssa, ja itseäkin hymyilyttää silloin tällöin. Tällaiset unet ovat myös yllättävän ärsyttäviä ja aiheuttavat kiusallisia tilanteita, kun pitää avomieheltä kysäistä, miten meidän keskustelu oikeasti menikään...

''Don't be afraid of the space between your dreams and reality. If you can dream it, you can make it so.''     - Belva Davis


maanantai 24. syyskuuta 2012

Unten mailla

Unien maailma on jotain, mitä en ehkä koskaan kokonaan ymmärrä. Siellä voi tuntea kipua aivan kuin tuntisi sen oikeasti. Tapahtumat voivat siellä tuntua niin todellisilta, että herätessä joutuu pähkäilemään, mitä on tapahtunut. Unet osaavat hämmentää. Niissä liikkuu täysin tuntemattomia ihmisiä, mutta myös tuttuja, läheisiä ja rakkaita. Unet osaavat paljastaa meidän toiveemme, pelkomme ja syvimmät ajatuksemmekin. En koskaan ole ollut kiinnostunut sen enempää unien tulkinnasta, mutta olen aina ihmetellut unien omaa maailmaa.

Lähiaikoina olen huomannut uuden ominaisuuden unien mailla: ajankulku. Pitkä uni voi tapahtua lyhyessäkin ajassa. Todistin sen taas eilen, kun nukahdin yllättävän väsymyksen tuloksena junaan. Asemia oli jäljellä kaksi ennen päämäärääni, kun viimeisen kerran vilkaisin asemataulukkoa ennen kuin räpäytin silmiäni aivan liian hitaasti ja nukahdin.

Uni oli hyvin mukaansa tempaavaa ja selkeää. Tapahtumat kulkivat tasaiseen tahtiin, ei ollut kiireen tuntua eikä hötkyilyä. Tuntui, että katsoin tuota unta tuntikausia. Ajantaju katosi kokonaan. Kun heräsin hätkähtäen, olin varma, että aikaa olisi kulunut niin paljon, että kohta päämääräni olisi jo nurkilla. Itse asiassa huokaisin muistaessani, että se olisi myös pääteasema, joten ohi en olisi voinut mennä. Katsoin kelloa, ja aikaa oli mennyt huikeat viisi minuuttia. Hämmästelin kovin, mutta toisaalta tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin oli käynyt.

Aikaisemminkin olin vielä onnistunut aamulla nukahtamaan vielä uudestaan, olin nauttinut pitkästä, mukavasta ja toiveikkaasta unesta. Herätessäni varmana siitä, että kello oli jo iltapäivän puolella, huomasin aikaa kuluneen vain vaivaisen puoli tuntia.

Tarkoittaako tämä, että unien maailmassa aika kulkee eri tahtiin? Jo muutaman minuutin torkahtaminen saattaa tuottaa selkeän, juonellisen unen. Itse pidän tätä erittäin kiehtovana ominaisuutena, joka hämmentää joka kerta. Unien tarkoitushan on pistää aivot ja ruumis lepotilaan. Kenties ''huijaamalla'' aivoja tällä ajantaju-leikillä, ihminen pystyy lepäämään paremmin, nollaamaan ajatuksen lyhyessäkin ajassa, kunhan uni on syvä. Vai onko kyse vain siitä samasta ilmiöstä kuin niinä hetkinä, jolloin hukkaa ajantajun uppoutuessaan johonkin mielenkiintoiseen tekemiseen?

Olkoon kyse sitten vain uppoutumisesta uneen, ajantajun katoamisesta tai unien maailman eri ajan kulusta, monesti kiitän sitä, että muutama minuutti tässä universumissa saattaa vastata useita tunteja unten mailla. Pienikin lepon voi vastata mukavaa hetkeä rauhallisessa unessa!


perjantai 21. syyskuuta 2012

Kellot, tehkää meille aikaa nyt.

Aika on nykyaikana merkittävä tekijä arjessamme. Luultavasti hukkaisimme osan nykypäivän peruselementeistä, jos meiltä otettaisiin kaikki kellot pois, emmekä pystyisi määrittelemään aikaa tarkasti.
 Ensimmäiset kellot mittasivat vain valoisan ajan tunnit, joten ihmisillä oli aikakäsityksinä vain yö ja päivä. Elämä koostui lähinnä työntäytteisestä päivästä ja yöstä, jolloin nukuttiin. Niin sanotut työajat olivat suhteellisia eivätkä ollenkaan, kuin me nyt ne käsitämme. Maahan isketty keppi, jonka varjo liikkui auringon mukaan, oli kuitenkin tietojen mukaan melkoisen tarkka näyttämään, kuinka paljon päivästä oli jäljellä ennen auringonlaskua. Tuo kello, jota voitiin hyödyntää aurinkoisena päivänä, on tutkijoitten mukaan kehitetty suunnilleen vuonna 3500 ennen ajanlaskun alkua. Mikään uusi keksintö aurinkokello ei siis ole, vaikka monen pihassa voikin sellainen edelleen komeilla. Ihmisten kyllästyttyä aurinkokellon vikoihin tulivat vuoroon vesikellot Egyptissä noin 3400 vuotta sitten. Vedellä täytetty astia, jonka pohjassa oli pieni reikä, sai pian siirtyä syrjemmälle, kun samaa ajatusta käyttävä tiimalasi tuli tietoon 700-luvulla. Veden sijaan aika tarkistettiin jäljellä olevasta hiekasta. Tämä keksintö löi tarkkuudessa kaikki aiemmat ajanmittarit.

Meidän saattaa olla vaikea mieltää näitä edellä mainittuja ensimmäisiä aikaa mittaavia laitteita kelloiksi, koska olemme tottuneet viisareihin ja numeroihin sekä digitaalisiin näyttöihin, joista saamme tarkan ajan. Meille tutumpi mekaaninen kello tuli 1200-luvulla, kun alettiin käyttää punnuksia ja painovoimaa apuna ajan määrittämisessä. Kaupunkeihin saatiin yksi iso kello, josta kaikki saivat määrittää ajan. On arvioitu, että kellot olisivat heittäneet tarkkuudessa vain viisitoista minuuttia vuorokaudessa. Ajanyksikköinä pidetyt hetket saivat nyt oman arvonsa, ja aikakäsitys muuttui. Luonto ei enää yksinään toiminut kellona ja päivän rytmittäjänä. Työaika sai vähitellen sellaisen muodon, joka muistuttaa nykypäivää. Kahdeksan tunnin työpäivistä on vaikea sanoa, mutta työtä tehtiin kahden sovitun kellonajan välinen aika. Mekaaninen kello ja siitä hiljalleen kehittyneet seuraajat toivat mukanaan myös kiireen merkityksen ihmisille.

Kellon ja ajan merkitys alkoi kasvaa. Siirrettävien kellojen jälkeen yleistyneet taskukellot toivat 1500-luvulla eläneen ihmisen tottumuksiin mukana kulkevan kellon. Taskukello oli lähinnä miehiltä löytyvä ajanmäärittäjä. Muutama sata vuotta myöhemmin naisilla yleistyneet rannekellot tavoittivat miesten suosion vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Kellot toivat kiireen ja aikayksiköiden lisäksi kalenterit ja pyhät. Ilman jonkun neron halua tietää, paljonko kello on, emme osaisi uutena vuotena laskea kymmenestä taaksepäin vuoden vaihtumisen merkiksi.

Nykypäivänä kellolla on entistäkin tärkeämpi merkitys meidän elämässämme. Kenties sotasaaliina kellot ovat menettäneet suosionsa rahalle ja arvokkaammille palkinnoille sotien luonteiden muuttuessa, mutta monen pienen koululaisen silmät kirkastuvat heidän saadessaan ensimmäisen oman kellonsa ennen ensimmäistä koulupäivää. Laittaessaan tuona kouluaamuna käteensä uuden, punaisesta nahasta olevan rannekellon ja kääriessään paidan hihat niin, ettei se vaan jää piiloon, kellosta tulee enemmän kuin vain kello sen kantajalle. Se on kuin arvokas ystävä, joka kulkee aina mukana ja on käytettävissä hädän hetkellä, kun ei tiedä, mihin hermostuneena katseensa suuntaisi. Se on osa asustetta. Koru, jolla voi olla valtava tunnearvo.

On vaikea käsittää, että on ollut elämää ennen kelloja. Nykyään lähes jokaisella vastaantulijalla on kello jossain olomuodossa mukanaan: puhelimessa, ranteessa tai jopa sormuksena sormuskellona. Kello ja sen mukana aika ovat nykyelämän perusta. Samoin sen mukana tullut kiireen tunne. Joskus toivoisi voivansa vaikuttaa ajan kulkuun: on se sitten viisareiden siirtämistä eteenpäin tai taaksepäin. 

Aikaa tulee harvoin mietittyä näin tarkasti. Jostain syystä ajan historia on viime aikoina pyörinyt mielessäni. Johtuneeko se nopeasti kuluneesta kesästä, edessä häämöttävästä päivästä, jolloin vuosia kertyy taas yksi lisää vai ajoittain hitaasti kuluvista aamupäivistä kotona, sitä on vaikea määritellä. 

Aika kuitenkin kuluu (ja me sen mukana), meidän on kuljettava sen kanssa samassa tahdissa. Parasta on vain varmistaa, että kulutamme aikamme hyvin. Vaikka kuljetamme kelloja lähes aina mukanamme, ehkä joskus osaamme ajatella niitä vain kauniina koruina tai puhelimen vakiovarusteena, emmekä vain katso ajan kulumista viisarin liikkein. 


The Big Ben - kenties maailman tunnetuin kello





keskiviikko 8. elokuuta 2012

Koti kuin koiralla

Siitä se lähti. Ensin tuli kännykänlaturi. Sitten muutama vaihtovaate. Alkoi vaatteita pikkuhiljaa kasaantua, meikit mukana roikkua. 
Nyt on yhteinen koti. Uusi perhe ja koti.

Lähes vuosi sitten kirjoitin kodista. Olin silloin juuri muuttanut Turkuun, vuokrannut ensimmäisen kämppäni itsekseni. Kirjoitin siitä, kuinka olin joutunut pienimuotoiseen taisteluun itseni ja sanan ''koti'' kanssa. Päädyin samaan ongelmaan jokin aika sitten. Oli koti ja Koti. Jälkimmäisestä tuli nyt vastikään virallinen kotini. Yhteinen koti.

Viikkoa vajaan vuoden kerkesin asua omassa vuokra-asunnossani. En voi sanoa, että tulisin ikävöimään sitä asuntoa. Se oli mukava, mutta kai aina pidin sitä tilapäisenä. Siihen muuttaessa en osannut yhtään arvioida jäänkö Turkuun lukuvuotta pidemmäksi ajaksi.

Koti tuli myös puheeksi pari viikonloppua sitten serkkuni kanssa. Ensin puhuimme juurista, siitä, kuinka osaltani tunnen itseni juurettomaksi. Huolimatta, että on selkeää, mistä olen kotoisin, lähtenyt maailmalle itsekseni. Se ei silti poista tunnetta, etten tietäisi tällä hetkellä missä kotini on. Pohdimme, kuinka ihmisissä on eroja. Kuin kissoilla ja koirilla.Osa ihmisistä ovat kodin suhteen kuin kissoja; kissat kiintyvät paikkaan. Isäntäperheen muuttaessa, kissa saattaa karkuretkillään matkata entiselle asuinalueelle, jopa entisen kodin pihaan. Toiset ovat kuin koiria; koirille merkitsee enemmän ihmiset, isäntäperhe eli niiden perhe. Ne ovat enemmän sidoksissa ympärillä oleviin ihmisiin kuin paikkaan. Koirat eivät tiettävästi kaipaa vanhaan kotiin, karkaile vanhalle asuinalueelle. Ne tekevät kodin sinne, missä tutut ihmiset ovat.

Olen kuin koira. Paikalla ei ole koskaan ollut väliä paljoakaan. Olen vain mennyt, muuttanut. Lähinnä opintojen perässä liikkunut. Olen itse ollut itselleni se perhe, jonka mukana mennyt ja jonka ehdoin tehnyt kotini milloin mihinkin. Nyt siihen kuuluu toinenkin. Ja paikan merkitys pieneni entisestään. Luultavasti konkreettinen kotini vielä muuttuu elämäni aikana. Ajattelen kuitenkin, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani totean, että koti on siellä, missä sydän on.


keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Pienenpieni tarina

''Älä lähre mihenkkas ennen ku Föri on kii kaijas''... Sillä Föri kertoisi tarinaa, jos voisi.

Jos Turun vanha lautta osaisi kertoa asioita, se kykenisi kertomaan kahden ihmisen tarinan, heidän matkansa kohti yhteistä elämää.

Föri liukui rupsuttaen tavalliseen tapaansa ''tälle puol jokkee'' kyydittäen varsin merkityksellistä ajatusta mukanaan. Kukaan ei voinut tuolloin tietää, kuinka tuo merkittävä ajatus kävisi toteen, toiveita tosin oli, ainakin kahdella. Kyydissä oli mies. Vastakkaisella rannalla odotti tyttö, varsin ujolla päällä, jännittyneenä. Ei uskaltanu katsoa Föriin. Tuijotteli vain jokeen, vähän vilkuillen lähestyvää lauttaa.

Kun Föri oli kii kaijas, kaksikko tapasi. Jätti Förin epätietoisuuteen siitä, miten ilta sujui. Kaksikko jatkoi matkaansa joen vartta, kauemmaksi Förin olinpaikasta.

Vaan seuraavana päivänä Föri koki yllätyksen. Liekö yllätys sinänsä, mutta vastauksen. Hänen kyytiinsä hyppäsi tuo sama mies kuin edellisiltana. Ja vastarannalla odotti tuo tyttö. Nämä tapaamiset jatkuivat, Föri sai harvasen ilta todistaa näiden kahden ihmisen kohtaamista. Tahti pysyi samana: Mies hyppäsi vanhan lautan kyytiin, ja tyttö odotti vastarannalla. Enää ei pelännyt katsoa Föriin.

Eräänä aamuna Förin uteliasuuden herätti odotettava muutos: hän kyyditsi kumpaakin, kaksikko yhdessä oli hypännyt oranssin lautan kyytiin. Kauppakassi kädessä he istuivat Förin penkeillä vierekkäin. Jatkoivat matkaansa yhdessä ''tuol puol jokkee''. Tämä yleistyi. Heitä harvoin näki erillään kyydissä, joskus aamupäivisin tyttö matkasi yksin omalle puolelleen jokea, mutta aina vain harvemmin.

Sitten alkoi se aika, kun Föri sai kantaa enemmänkin kuin tämän kaksikon. Nyssykkää oli mukana monenmoista, muovipussia, reppua, laukkua... Omaisuutta siirrettiin vähitellen joen toiselta rannalta toiselle.

Föri puuskutti päivästä päivään reittiään. Kaksikkoa näkyi harvemmin, ja aina yhdessä. Oli selvää, miten tarina oli saanut onnellisen lopun. Välillä seisoessaan ''tuol puol jokkee'' Föri näki kaksikon kävelevän käsikkäin rantakadulla. Föri halusi uskoa, että hänellä oli ollut suuri rooli tuon parivaljakon alkutaipaleilla. Halusi uskoa, että kaksikko muistaisi hänet vielä vuosien, vuosien jälkeenkin lauttana, joka kuljetti heidät toistensa luokse.

Föri ei ehkä ollut syy näiden kahden tapaamiseen, mutta se toimi ikäänkuin viestintuojana. Kuljettajana. Muuttoapuna. Ja Föri tietäisi sen, jos se osaisi kertoa tarinaa...




keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Kesä tuli, kesä meni?

Kesä kruunaa itselleni aina vuoden. Vaikka siitä ei ala uutta vuotta, se aina aloittaa jollain tavalla uuden jakson ja päättää toisen.

Olen huomannut turkulaistuneeni erittäin vahvasti viimeisen puolen vuoden aikana. Tästä kaupungista on tullut koti. Enemmän koti kuin mistään muusta paikasta. Olisiko jatkuva vuosittainen muuttamiseni tässä? Alkaisiko tämä syksy ilman muuttoa? Tuskin. Muutto on suunnitteilla, mutta paikkakunta pysyy. Olen todellakin asettumassa aloilleen.

Opiskeluasiat jatkuvat niin kuin tähänkin asti: vuosi kerrallaan ilman täysin varmuutta ensivuoden suunnasta. Mutta elämää pitää elää sellaisena kuin se meille tarjotaan. Eikä tässä kummemmin valittamista ole.

Kesä on mennyt siivillä. Vastahan sitä tunsi kevään ensi auringon kasvoilla... Kesästä on tosiaan nautittu tänä vuonna! Ilmat ovat suosineet piknikkejä ja kävelyjä. Mökkikeliä saa hieman harmitella, kun sattui sateinen päivä Keski-Suomessa. Suunnitellut kesäreissut on tehty ja yksi spontaanikin matka. Loppukesän pitäisi tuoda mukanaan ainakin muutaman pienemmän reissun.

Koko kesä on ollut alkua sille, että asetun aloilleni. Nyt en malttaisi odottaa sitä. Olen innoissani siitä, ettei ympäristöni taas vaihdu, ettei kaupunkini muutu taas toiseksi eivätkä ihmiset ympärilläni taas muutu. Olen kuulemma alkanut jopa puhua paikallisella murteella...! Olen löytämässä paikkani.

Kesä on taas kasvattanut omalta osaltaan. Ja se on taas ollut jonkin aivan uuden alku!

Mikä sen kauniimpi kuin kesäyö.


maanantai 28. toukokuuta 2012

Pieniä osia ihmisistä

''Toistaiseksi elämätön elämä on aina lupaus enemmästä. Kun lupaus väkivaltaisesti, summanmutikassa riistetään, menetyksiä kokeneiden surun voi vain aavistaa. Muu yhteisö kokee myötätuntoa, mutta myös voimattomuutta. Oikeita sanoja on vaikea löytää, jos niitä edes on.''


- Iltasanomat 28.5.2012, ''Hyvinkää yrittää toipua verilöylyistä

Kyseinen artikkeli nosti tunteet pintaan. Pieni kaupunki, jossa olin kasvanut aina täysi-ikäiseksi asti, oli surun vallassa. On tapahtunut jotain, joka järkyttää pientä kaupunkia, sillä se tavalla tai toisella koskee kaikkia siellä. Kaksi kuoli ja seitsemän haavoittui. Kaikki sen ikäisiä, että voisin tuntea ulkonäöltä. Oli järkyttävää nähdä Iltasanomien sivuilla kuva omasta kaupungista, kadusta, jossa ennen käveli päivittäin, maisemia jotka tuovat mieleen turvallisen lapsuuden. Tiedän, etten tule pelkäämään kävellä kyseisillä kaduilla, kun seuraavan kerran matkaan kotikaupunkiini. Silti ne tutut kadut ovat nyt tallentaneet verisen muiston itseensä. 

Tuo tapahtuma, noiden kuvien näkeminen lehdessä, sai minut muistamaan, mistä oikeasti olen kotoisin. Monesti olen jo luullut ja sanonutkin, ettei kotikaupungissani enää olisi mitään minulle lapsuudenkotini ja vanhempani lisäksi. Yhä harvempi kaveri asuu siellä. Yhä useampi vahva muisto on jostain muualta. Joskus jopa tuntuu, että olen vieraantunut siitä kaupungista. Isäni on tärkein yhteys kaupunkiin. Ja muutamat tavarat, jotka olen sinne jättänyt. Jokin kuitenkin kyseisessä traagisessa tapauksessa nosti pinnalle sen, missä juureni ovat. Huomasin, että tapaus kosketti minua muutenkin kuin tavallisena lukijana, vaikka en periaatteessa kahteen vuoteen ole tuossa kaupungissa asunut. Osa identiteettiäni on kenties edelleen kotikaupungissani. Sitä kutsutaan alueelliseksi identiteetiksi: tuntee yhteenkuuluvuutta tietyn alueen ihmisten kanssa. Ehkä ihmisellä voi olla jakautunut sellainen?

Kuten Iltasanomien artikkeli sanoo, yhteisö kokee myötuntoa. Yhteisöllä tarkoitetaan luultavasti koko Suomea, mutta etunenässä hyvinkääläiset ovat mielessäni. Jotekin se tapahtuma tuntuu järkyttävän enemmän juuri siksi, että se on tapahtunut nimenomaan kotikaupungissani. Huoli siellä asuvista on edelleen pinnassa...


maanantai 14. toukokuuta 2012

Katsahdus peiliin.

''With everything happening today,
You don't know whether you're coming or going
But you think that you're on your way.
Life lined up on the mirror, don't blow it.
Look at me when I'm talking to you.
You're looking at me, but I'm looking through you.
I see the blood in your eyes.
I see the love in disguise.
I see the pain hidden in your pride.
I see, you're not satisfied.
And I don't see nobody else,
I see myself looking at the mirror on the wall.''

Lil Wayne. Mirror.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Pääskysestä ei päivääkään.

Aurinkoinen päivä sai lukusession keskellä lähtemään kävelemään taas Aurajoen rantaan. Takin alle tarvitsi enää vain t-paidan ja kaulahuivi liehui kaulassa ainoastaan sen takia, että kurkku oli karhea ja kipeä aamulla herätessä. Lähdin kohti Föriä, tuttua turkulaista lossia, joka kuljettaisi minut Aurajoen yli toiselle puolelle.

Olin jo muutamaan otteeseen pohtinut, mikä erottaa minulle kesän keväästä. Yleensä kokoan valokuvani aina vuodenajan mukaan, mutta nyt ei ollut niin selkeää rajaa kevään ja kesän välillä kuin yleensä. Lähinnä sen takia, että kouluni oli loppunut jo reilu kuukausi sitten. Olin jo avannut jätskikauden vappuna Tampereella. Terassikautta ei ollut aloitettu, mutta se nyt meikäläisen tuntien ei ole mikään merkki. Förin kesäaikataulut olivat jo alkaneet, joten sen puolesta voisi mennä kesän puolelle jo. Toisaalta, nyt on vasta toukokuu. Opiskelupurisukseni ei ole vielä ohi. En tunne olevani kesälomalla vielä. Ilmat ovat vasta lämpenemässä. Hmm... 

Sitten näin sen. Katselin lokkeja, jotka liitelivät Aurajoen yllä ilmeisesti sapuskan perässä. Heidän seurassaan oli myös aivan toinen lintulaji: pääskynen. Vilkaisin uudemman kerran ja totesin, että jopa vajailla ekologin taidoillani saatoin tunnistaa tuon linnun pääskyseksi. Pohdin runoa, jota äiti hoki minulle joka kevät:

Kuu kiurusta kesään,
Puoli kuuta peipposesta,
Västäräkistä vähäsen,
Pääskysestä ei päivääkään.

On kesä.
Alkukesä.

Ja harmittelin, ettei ollut kameraa mukana todistamassa tätä...

torstai 3. toukokuuta 2012

Kevät.

Aurajoen ranta on kaunis paikka istua ja katsella ihmisten menoa. Kun ottaa mukaan musiikin korviin tai hyvän kirjan, saa rentouduttua hetkeksi arjen keskellä, miettiä asioita. 

Tämä kevät on täynnä odotusta.
Ensimmäinen kesä, jolloin en muuta takaisin lapsuudenkotiini. Otan sen enimmäkseen positiivisena asiana. Eipähän tartte raahata koko omaisuutta taas muualle. Tosin se tarkoittaa sitä, että kesästä luultavasti tulee hyvin erilainen edellisiin verrattuna. Käynnit Helsingissä varmasti vähenevät välimatkan myötä. Perinteiset viikot sukulaisten lasten kanssa ovat suuremman suunnittelun takana. Ja uimapaikat pitää löytää muualta. Odotan innolla tulevaa ulkomaanmatkaa ja mökkireissua, lämpimiä päiviä ja kavereiden näkemistä. Odotan kaikkea uutta, mitä tämä kaupunki voi minulle tarjota kesällä! Odotan myös hulluja päähänpistojani matkustaa, minne tekee mieli.

Odottavan aika on pitkä. Mutta kevät tekee odottamisesta nautinnollista. Aurinkoisten päivien vaihtuminen kesäpäiviksi tapahtuu vaivihkaa. Puut alkavat vihertyä kevään edetessä. Ja kevät vaihtuu kesäksi tapahtumien myötä. Jokaisesta päivästä kannattaa nauttia. Ilo tallettaa karun talven varalle. Ja ikuistaa hetkiä valokuviksi muisteluja varten!



torstai 26. huhtikuuta 2012

Mielijohteita.

Kaikkein parasta elämässä on se, ettei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan. Tähän astisen elämäni parhaat asiat ovat olleet sattumia, ei suunniteltuja asioita. Monet niistä olisivat luultavasti jääneet tapahtumatta, jos en olisi antanut vain mennä.

Olen nostanut spontaaniuden jälleen elämääni. Ja rakastan sitä tunnetta, että teen tai keksin jotain hetken mielijohteesta! Tällä hetkellä en pysty enkä halua suunnitella elämääni kovin pitkälle. Toisaalta nyt sellaiseen ''ajattelemattomuuteen'' on hyvät puitteetkin. En tiedä, mihin tieni vie syksyllä. En tiedä, asunko ensi syyskuussa yksin vai jonkun kanssa. En tiedä, tuovatko pääsykokeet minulle mahdollisuuden erilaiseen vuoteen kuin nyt. Myös kesä on pitkälti vapaa lukkoon lyödyistä suunnitelmista. Nyt on aika vain mennä, katsoa ja elää! Se, etten tiedä, mikä elämäntilanteeni on esimerkiksi neljän kuukauden kuluttua, voi pelottaa. Päätin ottaa sen kuitenkin tilaisuutena elää tässä hetkessä. Kyllä minä sen neljän kuukauden kuluttua huomaan, mihin olen päätynyt. En kuitenkaan halua joutua katumaan jotain, mitä olen jättänyt tekemättä. Haluan kokea ja tuntea eläväni! 

Tiedän, että huomenillalla pakkaan laukkuni. Tiedän, että nousen lauantaiaamuna junaan. Mutta en tiedä tälläkään hetkellä täysin varmasti, mihin se juna vie ja missä nousen pois. Ja se on mahtavaa! 

On toki myös asioita, jotka pitävät minut niin sanotusti arjessa kiinni. Kun palaan tuolta parin päivän reissulta, pääsykoekirjat odottavat minua pöydällä. Ja minä avaan ne jälleen. Se ei silti poista sitä, ettenkö hetkeksi olisi karkoittanut arjen tomut harteiltani ja antanut junan viedä vain jonnekin! 


maanantai 23. huhtikuuta 2012

Aika.

Joskus on päiviä, jolloin aika matelee. Päivä tuntuu pidemmältä kuin siltä reilulta kahdeltatoista tunnilta, jonka yleensä olen hereillä. Kelloa tulee seurattua niin usein, ettei viisarit tunnu liikkuvan yhtään. Eikä ankea sää auta yhtään. Sitä odottaa viikonloppua. Ja sitä, mitä viikonloppuna voisi tehdä. 

''Ajan tuhlaaminen on osa elämää''. Yksi aforismi, jonka löysin tänään selaillessani eri sivustoja, tuhlatessani aikaani. Voiko aikaa tuhlata? Se kulkee omaa tahtiaan ja me sen mukana. Tuhlaaminen kaiketi viittaa siihen, miten me sen ajan käytämme.  Tämän päivän ajasta, siitä arvioidusta kahdestatoista tunnista, suunnilleen kolme tuntia meni tieteiskirjojen lukemiseen, kaksi tuntia kauppareissuun ja loput sekalaiseen tekemiseen (syömiseen, verkkosivujen selailuun, sähköpostin kirjoitteluun ja sosiaaliseen mediaan). Väsyneisyys vaikuttaa kenties siihen, että aika kuluu hitaasti. Jos sitä huomenaamuna nukkuisi pidempään?

Pitäisi vaan muistaa, että aika kuluu koko ajan. Ja yhtäkään minuuttia ei saa takaisin. Toivottavasti muistan tuon tasan kuukauden päästä istuessani pääsykokeessa. 

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Sanat kiertää kehää

''Like a broken record, it repeat itself.
Like a wheel... and round and round it goes.
It's like we're on a path, on a path to nowhere.
Running out of time, running out of passion. ''

- Pain; Let me out

Joskus tuntuu, että kaikki vain kiertää kehää,
ympyrää, joka ei koskaan täysin sulkeudu,
että kaikki vain jollain tasolla toistaa itseään,
ettei valittu tie tunnu johtavan mihinkään.
Että samat sanat toistavat vain itseään.

Joskus tuntuu, että elämä vain jumittaa,
pysyy siinä, missä se on jo tovin ollut. 
Ja että samat tilanteet toistuvat uudestaan ja uudestaan.
Kuin oravan pyörä, josta pitäisi päästä pois,
löytää ratkaisu, joka lopettaa kehän. 

Ratkaisu voi löytyä siitä,
että tekee jotain, mikä ei ole itselle tyypillistä.



keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Sävelten voima on rajaton

Tie sydämeen käy musiikin kautta.

Pistän musiikin soimaan ja mietin, mitä se minulle kertoo. Sitä voi kuunnella ainoastaan melodiaa, vain lyriikoita tai koko kokonaisuutta. Kyseinen kappale oli yksi niistä, jotka minulle on vastikään esitelty. Se ei välttämättä ole täysin omaa musiikkimakuani vastaavaa, mutta se kertoo jotain ihmisestä, joka ensimmäiseksi laittoi minut kuuntelemaan sitä. Ja kun tulen kuuntelemaan sitä kappaletta, tulee kyseinen henkilö mieleeni. Huvittavaa kyllä, omaa musiikkimakuani vastaa harva ystävieni kuuntelema musiikki. Silti pidän niistä. Juuri edellä mainitusta syystä: ne tuovat ystäväni mieleeni, vaikka he olisivat kuinka kaukana. 

Musiikki voi motivoida, antaa voimaa ja jaksamista suorittaa vaadittu tehtävä loppuun. Pukuhuoneissa soi usein joku mahtipontinen musiikki luomaan voittajafiilistä. Musiikki voi rauhoittaa, auttaa nukahtamaan ja saada paremmalle tuulelle.Se voi myös auttaa ilmaisemaan tunteita. Joskus löytää lyriikat, jotka kertovat paremmin sen, mitä omalla sisimmässään ajattelee. Musiikki saattaa tuoda mieleemme hetkiä, tapahtumia ja ajanjaksoja, jotka ovat takanapäin, mutta muistamisen arvoisia. Joskus jopa hetkiä, joiden muistaminen satuttaa. Onhan musiikki myös tapa viettää aikaa ihmisten kanssa. Sen voimaa on mahdoton ennustaa, helppo aliarvioida. 

Raskaampi musiikki on arkeani. Se saa minut rentoutumaan, hyvälle tuulelle ja ajatukset muualle. Joskus se myös heijastaa tunteitani. Rauhallisempi musiikki kuitenkin yleensä tekee tuon tehtävän. Niiden sanoitukset, melodia ja yleisfiilis ovat mahdollisesti herkempiä, joten niistä löytää nopeasti yhteensopivia osia omaan tunnetilaansa. Yhdessä ne täyttävät elämäni, luovat yhteyden ihmisiin ja pitävät yllä muistoja.

Because every moment has its music.

torstai 9. helmikuuta 2012

Ikävän tyynylle kotini teen

Kävin tässä äskettäin Keski-Suomen suunnilla ja sain suuren annoksen muisteluita siitä, minkälainen viime vuosi oli parhaimmillaan. Kävin opistolla, jossa vietin viime vuodesta suurimman osan päivistä. Istuin tutussa ruokalassa tutun ystävän kanssa ja pelasin biljardia tutussa ympäristössä. Vietin illan toisen ystäväni kanssa, jonka kanssa jaoin kämpän yhdeksän kuukautta. Jonka kanssa jaoin käytännössä ilot ja surut. Jonka kanssa katsoin outoja myöhäisillan dokumentteja ja saippuasarjoja. Väkisinkin palasi ikävä, jota en osannut odottaa, kun huomasi, ettei ihmiset ole muuttuneet mihinkään.

Ikävä on sana, jotka pelkäsin käyttää. Se on niin voimakas.Se saa samalla heikoksi, mutta toisaalta voi tuoda motivaatiota ja voimia. Ikävä on asia, jonka merkityksen opin kahdessa vuodessa. Se ikävä oli ainoastaan huono asia. Nyt olen oppinut myös ikävän hyvän puolen. Sen, joka tuo voimavaroja arkeen. Ikävöin elämässäni uutta tärkeää ihmistä, jonka kanssa arjen jakaminen on välillä hankalaa pitkän välimatkan takia.Ikävöin viime talvea, kun kävimme porukalla pulkkamäessä, tarvoimme lumessa ja katsoimme joka viikko elokuvia. Ikävöin viime kevättä, kun joimme keskellä yötä teetä, pelasimme lautapelejä ja luimme porukalla pääsykokeisiin. Ikävöin viime kesää, jolloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani vapaa tekemään niin kuin halusin. Ikävä ei ole pelkästään huono asia. Suurin osa edellä mainituista on hyvää ikävöintiä. Se, että ikävöin ystäviäni, rentoa iltaa elokuvan parissa, poikaystävääni ja vapaata viikonloppua Helsingissä, saa ahkeroimaan arjen päivät saadakseni mahdollisuuden näihin. Se, että ikävöin tärkeitä ihmisiä, saa minut pitämään heihin yhteyttä.

Joskus ikävä turhauttaa, mutta se on merkki, että välittää ja arvostaa niitä ihmisiä, kokemuksia ja asioita, joita ikävöi. Tiedän olevani onnekas, että minulla on noinkin paljon asioita, joita ikävöidä. Se ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen juuri nyt tai ettenkö eläisi tässä hetkessä. Olen varsin tyytyväinen tämän hetkiseen elämääni: tärkeät ihmissuhteet ovat pysyneet ja uusia tärkeitä on muodostunut, oma kämppä ja mahdollisuus jollain tasolla reissata. Uusia ikävöimisen aiheita varmasti tulee ja onkin jo tullut.

Olen varma, ettei ikävä ole vain huono asia. Se saa meidät toimimaan niin, että ikävä katoaisi. Toisin sanoen hakeudumme tilanteisiin, seuraan ja paikkoihin, joissa meidän on hyvä olla. Ja tiedämme, mikä meille on tärkeää. On oikein ikävöidä ihmisiä, joita ei saa takaisin. On oikein ikävöidä ihmisiä, jotka ovat kaukana tai joita ei ole nähnyt aikoihin. Ihmisten myötä ikävöi tapahtumia, joita heidän kanssaan on tehnyt. On oikein ikävöidä kumppania, vaikka tietäisi näkevänsä hänet muutamien päivien päästä. On oikein ikävöidä, kunhan se ei estä elämästä nykyhetkessä.

Ikävä oli turmio reilut puolitoista vuotta sitten silloisten surullisten tapahtumien seurauksena. Nyt ikävä on koti siinä mielessä, että olen sinut sen kanssa. Ymmärrän ikäväni, kohdistuu se sitten mihin tahansa. Olen valjastanut siitä parhaani mukaan voimavaran arjen hetkiin.

Ikävä on voimakas tunne, joka saa meidät toimimaan.