Kaipuu?

Kaipaan kaupungin ääniä. Ikävöin liikenteen meteliä läpi yön. Muistelin tuttua hissin ääntä, joka kuuluu aamuyöstä lähtien rappukäytävästä. Nyt tuntuu, että olen kaukana siitä, kun vielä vajaa kolme kuukautta sitten en olisi osannut kuvitella arvostavani noita pieniä juttuja. Huomasin kaipaavani omaa sänkyäni, omaa valoisaa olohuonettani, pientä keittiökomeroani ja ahdasta eteistäni. Kaipasin tuttua näkyä joelle ja tuulen ulinaa ohuissa ikkunoissani. Unohdin kaiken levottomuuden ja epävakauden siellä seassa. Ei niin, etten siellä ollessani ikävöisi mitään täältä; tv:n ääntä olohuoneesta, kun olen menossa nukkumaan, rapinaa aamutuimaan keittiöstä, luontoa heti kivenheiton päässä ja tuttuja lenkkipolkuja.

Kummallista, miten sitä alkaa kaipaamaan tuttuja piirteitä, vaikka niitä ei pitäisikään minään silloin, kun ne on läsnä arjessa. Kun on joku, mihin verrata, pienetkin asiat saavat merkitystä. On eri asia, antaako niiden merkitä niin paljon kuin ne itsestään haluavat. Niinhän sitä on sanottu, että asiat ovat juuri niin isoja kuin niistä tekee. Oppisin ehkä suodattamaan nuo näkemäni virheet täällä, jos haluaisin. Mutta haluanko? Kun taas karkaan kohti Aurajoen rantaa, tulen luultavasti kaipaamaan asioita täällä. Mitkä niistä saan kannettua mukaani sisimmässäni? Tiedän kokemuksesta, että kaikkea Turusta en kykene kuljettamaan tänne lapsuudenkotiini. Joitain asioita vain kaipaa silloin, kun niitä ei ole. On itsestä kiinni, miten sopeutuu tilanteeseen. 

Niin sitä huomaa vain ikävöivänsä sellaista, mikä on viimeiset kolme ja puoli kuukautta ollut silmien alla. En tiedä, onko se Joulun henki vai kaikki, mitä tässä viime aikoina on tapahtunut, mikä saa minut painottelemaa ensimmäistä kertaa kunnolla näiden kahden kotini välillä. Joku viisas on joskus sanonut seuraavaa: ''Home is where your story begins ''. Ota sitten selvää, kummassa oma tarinani alkaa, missä se jatkuu ja onko paikalla oikeastaan väliä. 

                                                                                                                                                                  

Panoksena tulevaisuus

Katse tulevaisuuteen on kuin katse horisonttiin: ääriviivat kykenevät näkemään, mutta yksityiskohdat puuttuvat tai ovat epätarkkoja. Koskaan ei voi tietää, mitä horisontin pilvien ja usvan takaa lopulta paljastuu. Se on kuin kaunis auringonlasku, jota kohdin pyritään epätoivoisesti soutamalla kovempaa, mutta joka loppuen lopuksi saavutetaan vasta, kun ollaan sinut virtojen kanssa.

Tulevaisuus on asia, jota jokainen pohtii. Se on myös asia, johon voimme vaikuttaa omalta osaltamme päätöksillämme, mutta joka kuitenkin tuo tullessaan aina jotain, jota emme ole voineet suunnitella. Tulevaisuuteen ei voi nähdä. Muuten olisi liian helppo nähdä virheensä ennen kuin tekee ne. Jos liikaa miettii tulevaisuuttaan, ei näe, mitä sillä hetkellä on nenän edessä, ei näe mahdollisuuksia nykyhetkessä. Silti on väistämätöntä olla pohtimatta tulevaa ja päätöksiä, jolla luomme pohjan sille.

Tämä siis luo ristiriidan tämän hetkisen elämääni. Tasapainottelen vaikeiden päätösten kanssa ja yritän saada nykyhetkestä mahdollisimman paljon irti, ettei tarvitsisi jälkikäteen murehtia. Pyrkimykseni kuitenkin edelleen on elää mahdollisimman hyvin nykyhetkessä. Kevät vaikuttaa vielä niin kaukaiselta. Siellä ne pääsykokeet kuitenkin häämöttävät ja sitä ennen on tehtävä päätöksiä. Tammikuu kurkkii kohta jo ovelta, ja on aika muuttaa taas kurssia. Alkaa kova työ, painostus ja hikoilu. Elämä täyttyy taas kolmannen kerran paksuista opuksista, jotka tulisi osata mahdollisimman hyvin – ja sekään ei silti aina riitä. On luentopapereita siellä täällä ympäri kämppää, avonaisia kirjoja pyykkitelineen päällä ja sängyn alla sekä pieniä, keltaisia muistilappuja muistuttamassa siitä, mitä seuraavana päivänä pitää lukea, jotta pysyy aikataulussa. Kaikki tuo, jotta saisin mahdollisuuden elää tulevaisuuttani niin kuin toivoisin, opiskelemalla.

Niinhän sitä sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo; ei siis yhtään minkäänlaisia paineita. Selkärepussa painaa kirjojen lisäksi panokset: joko taas uusi välivuosi tyhjän päällä tai aukinainen ovi yliopistomaailmaan. Painetta ei poista mitenkään se, että tietää yrittäneensä parhaansa jo kahdella ensimmäisellä kerralla. Mitä uutta siis on enää tehtävissä? Se ei edellisillä kerroillakaan tuottanut haluttua tulosta. Pitää yrittää enemmän, samalla varoa yrittämästä liikaa? Unohtamatta sitä, että tässä on vielä vuosi elettävänä ennen kuin tuo uusi tulevaisuus – sellaisenaan kuin se sitten määräytyy – alkaa. Eikä sitä vuotta haluaisi heittää hukkaan, ohittaa ja unohtaa, että siinäkin on mahdollisuuksia ja velvollisuuksia. Tasapainottelua. Jos voisin, jakaisin itseni kolmeen osaan. Yksi pitäisi huolen sosiaalisesta elämästäni. Toinen istuisi nenä kiinni kirjassa ja pyhittäisi seuraavat neljä, viisi kuukautta oppikirjoille. Ja kolmas tekisi töitä, jotta leipää ilmestyisi pöytään.

Enää ei ole varaa ottaa väärää taktiikkaa käyttöön. On toivottava, että ratkaisu, jonka avulla on päättänyt selvitä tästä koettelemuksesta, on sopiva. Liikunnan ja lukemisen tasapainoinen yhteiselo ripauksena sopiva määrä sosiaalisia kanssakäymisiä on toivottavasti avaimeni onnistumiseen. Toivoen tietenkin, ettei sosiaalisuus jää erittäin niukalle. Tiukka treeni- ja lukuaikataulu, jotta pystyy pitämään edistymistään silmällä. Väliin vapaa-aikaa. Ei kuulosta vaikealta? Kokemuksesta tiedän, että se on. En ole enää noviisi niin kuin olin kaksi vuotta sitten, kun menin kädet täristen ensimmäisiin pääsykokeisiini itsevarmana ja luottavaisena. Nyt kaikki nuo kolme ovat kadonneet. Kädet eivät tärise, itsevarmuus on tiessään ja luottavaisuus kadonnut tuhkana tuuleen. Jäljellä on vain toive siitä, että on tarpeeksi älykäs.

Toukokuussa se alkaa taas. Kolmannen kerran. Sitä ennen edessä ovat raskaat, painostavat, mutta toivon mukaan anteliaat neljä kuukautta. Tulevaisuus peilaa isoimpia päätöksiämme nykyhetkessä ja lähtulevaisuudessa. Nyt voin vielä vaikuttaa siihen, elämällä nykyhetkessä ja tekemällä parhaani juuri nyt, muistamalla omat prioriteettini.

''Don't say you you don't have enough time. You have exactly the same number of hours per day that were given to Louis Pasteur, Michelangelo, Da Vinci and Albert Einstein.''

Valoa tunnelin päässä

''Spinning,
laughing,
dancing to her favorite song,
a little girl with nothing wrong is all alone.
Eyes wide open,
always hoping for the sun.
And she'll sing 
her song
for everyone that comes along.
Fragile as a leaf in autumn
just falling to the ground without a sound.''

- Norah Jones

Kaikki ei aina ole siltä, miltä näyttää. Kaikki hyvä ei aina ole niin hyvää, vahva niin vahvaa ja kaunis niin kaunista. Kaikki huono ei ole aina niin huonoa, särkyvä niin särkyvää tai lopullinen niin lopullista. Sanoisin, että ihminen muodostuu palasista. Jos yksi palanen on särkynyt, se ei tarkoita, etteikö särö olisi korjattavissa. Saattaa mennä vain aikaa ennen kuin muut palaset asettuvat tarpeeksi oikein tukeakseen sirpaleista osaa niin, ettei kokonaisuus hajoa. 

Kuuntelin Norah Jonesia ensimmäisen kerran eläessäni viime maanantaina ystäväni luona. Ja jostain syystä näin lyriikoissa vivahduksen itsestäni. Pessimistisyyden takana on piilotettua sinisilmäisyyttä, joka hakee toivoa ja hyvää elämästä ja ihmisistä. Ikävuosien takana on edelleen joskus se pieni tyttö, joka kaipaa turvallista syliä. Hillityn ujouden takana piilee energiaa, joka odottaa vapautumistaan tanssiin ja halu, joka käskee kokeilemaan kaikkea uutta. Pieni tönäisy, niin hymy palaa. Pieni kehotus, niin spontaanius tulee esiin. Muutama hyvä ystävä, niin arkeen tulee juhlaa!

Edellisten seitsemän päivän aikana en ole moneenkaan otteeseen kerennyt potea yksinäisyyttä. Toivon mukaan yhtä hymyilyttäviä viikkoja on tulossa lisää! Jospa ainakin vähäksi aikaa riittäisi energiaa ja positiivista mieltä!

Harmaa päivä...

''Such a lonely day shouldn't exist. It's a day I'll never miss.'' 

- System of Down, Lonely day

Joskus on päiviä, jolloin saa pakottaa itsensä sängystä ylös. Joskus on aamuja, jolloin edes kirkas auringonpaistekaan ei saa hymyilemään. Joskus on iltoja, jolloin edes väsymys ei saa nukahtamaan. Päivä käy raskaaksi, kun yö ei ole tuonut lepoa. Pävä käy pitkäksi, kun aamu herättää liian aikaisin ja iltaa venyttävät ikävät ajatukset. Silloin on elettävä tunti kerrallaan. Muistettava, ettei ole mahdollisuutta luovuttaa. Mietittävä, että alamäkeen kuljetaan aina nopeammin, kun ylämäki vaatii enemmän aikaa ja voimavaroja. On lohdutettava itseään sillä, että kaikille sattuu harmaita päiviä.

Kaikille sattuu heikkoja hetkiä ja yksinäisiä päiviä. Kun suosikkimusiikki ei tuo lohtua, on lähdettävä sitten vaikka sateeseen seisomaan, jos sillä saa huuhdottua edes osan kyynelistä pois. Kenties hetken kuluttua ei enää tunnista, mitkä ovat kyyneliä ja mitkä sadepisaroita. Kun hyvä romaanikaan ei piristä, on kirjoitettava sitten kai oma. Sellainen, joka sopii siihen hetkeen parhaiten, olkoon kuinka dramaattinen tai surullinen.

Joskus sen alamäen on vaihduttava ylämäeksi. Joskus sen auringon on paistettava risukasaankin. Joskus sen harmaan päivän on väistyttävä värien tieltä. Ja ennen kaikkea, joskus on vain yritettävä uskoa kaikkeen tuohon. Pienikin pilkahdus valoa päivässä tekee raon harmaaseen sumuun.

Onnellisuuden reseptiä etsimässä

Suklaa, musiikki, hyvän ystävän seura vai yllättävä puhelu? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Onko se mikään edellä mainituista vai kaikki?

Onnellisuus ei ole mikään pysyvä tila, joka pysyy ja voi hyvin, kun sen kerran tavoittaa. Parhaiten onnen kai löytää etsimällä ja tavoittelemalla sitä. Olkoon se sitten talven ensilumihiutale tai pala tummaa suklaata, auringonpaiste aamulla tai suosikki kappale radiosta. Joskus se voi olla tekstiviesti joltain tärkeältä ystävältä tai valokuva, joka putoaa unohdetun kirjan välistä. Ei se välttämättä paljoa vaadi. Nuo tuovat lähinnä hetkellistä onnea. Mitä sitten tarvitaan, kun halutaan pysyvämpi onnellisuus? Purkkiin onnellisuutta on vaikea varastoida, jostain syystä onnellisuus hupenee, jos sitä ei hyödynnä heti. Luin muutama päivä sitten eräästä tieteellisestä lehdestä, että onnellisuutta on tutkittu, ja onnellisuus kuulemma perustuu pitkälti onnistuneisiin ihmissuhteisiin. Voisin hyvin kuvitella tuon oleva totta. On tullut myös huomattua, että toisen onnellisuus voi heijastua itseensä ja tehdä omankin olon paremmaksi.

Keskustelin aiheesta vähän aikaa sitten yhden ystäväni kanssa. Pohdimme, miten selviäisimme kuluvasta vuodesta mahdollisimman hyvin ja saisimme itsemme tuntemaan edes hieman tyytyväisemmäksi ja sitä myöten onnellisemmaksi. Ystäväni antoi neuvoksi paiskia töitä sen minkä kerkeää, niin ei jää aikaa murehtia muita asioita. ''Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta se antaa turvaa'', hän lisäsi. En tiedä, kuinka paljon haluan olla tuossa asiassa samaa mieltä. Itse kun en ole koskaan pitänyt rahan määrään minään mittana onnellisuudelle tai tyytyväisyydelle. Kyllähän se tiettynlaisia takeita antaa sille, että pärjää ja pystyy elämään. Otin kuitenkin ystäväni neuvosta vaarin ja alotin paiskimaan töitä niin paljon kuin pystyin. Vaikea sanoa, olenko yhtään sen onnellisempi, mutta ainaki tekemistä riittää - ja osaltaan sekin tekee jo onnellisemmaksi. 

Tässä muutaman viikon kovan yrityksen tuloksena totesin, että isoja onnellisuuden tekijöitä odotellessa pienet, yllättävät asiat ovat mukavia piristyksiä. Niitäkin joutuu joskus tosin etsimään, joskus ne tulevat ihan itsestän silmien eteen. Joskus synkkyys voi olla liian syvä, jotta mikään pieni asia sitä valaisisi edes hetken, mutta siihen syvyyteen ei kannata tahallisesti upottautua, jos on mahdollisuus päästä pois. 

Sanotaan, että ihminen on oman onnensa seppä, että jokainen tekee onnen itse itselleen. Joskus siihen kuitenkin tarvitaan toista ihmistä. Joskus siihen tarvitaan jotain, joka ei ole itsestä kiinni. Ja joskus siihen vain tarvitsee sen, että antaa itselleen luvan olla onnellinen.

Wait for sleep

''She shuts the door and lights
and lays her body on the bed
where images and words are running deep.
She has too much pride to pull
the sheets above her head.
So quietly she lays and waits for sleep.


She stares at the ceiling
and tries not to think
and pictures the chains
she's been trying to link again.
But the feeling is gone.
And the water can't cover her memory,
and the ashes can't answer her pain.''


- Dream Theater

Paluu juurille musiikillisesti. Paluu siihen, että odotan taas unta kuin kuuta nousevaa. Olkoon sattumaa tai kohtaloa, että tämä kappale pyörähti soimaan pyöriessäni pimeässä asunnossani yksin etsien suuntaa väsymykselle, turhautumiselle ja unelle, ei sillä väliä. Uneliaisuutta jälleen ilmassa, mutta unta ei tule. Kenties jokin tuttu, kuten tämä kappale, saattelisi helpommin uneliaisiin maisemiin, joista voisi aamulla herätä virkeänä.

Sanat kertovat, teot puhuvat

Kummalla on enemmän merkitystä; sanoilla vai teoilla?

Monet ihmiset puhuvat paljon, mutta tekevät vähän. Toiset taas eivät saa sanaa niin helposti suusta, mutta teot osoittavat hänestä samoja asioita kuin joku toinen ilmaisee suoraan puhumalla. Suuret puheet saattavat kaatua siihen, etteivät ne saa teoissa vastinetta. Teot taas ovat joskus vähemmän arvostettuja, kun toivottaisiin suoraa puhetta ja asian ilmaisemista rehellisin sanoin. Sanotaan myös, että jotkut asiat pystyy ilmaisemaan ainoastaan sanoin. Kummat loppuen lopuksi merkitsevät enemmän?

Jos joku sanoo sinulle jotain kaunista, toteaa mukavan kohteliaisuuden tai kertoo välittävänsä, se helposti pysäyttää ja saa itsesi tuntemaan tärkeältä. Sanoilla on painoa ja arvoa. Ne ovat toisaalta myös kovin unohtuvaisia. En halua millään tasolla vähätellä sanojen voimaa, ja on mukava kuulla kauniita asioita toiselta – ne ovat kuin ohut sokerikerros elämässä. Koska kaikesta yrityksestä huolimatta itsessäni on vielä pessimistin elkeitä, on pakko pohtia myös sitä, että sanat ovat ainoastaan sanoja. Pystyisikö niitä suodattamaan toisille tuosta vain tarkoittamatta puoliakaan? Sanat ovat kenties jossain määrin helpompia kuin teot, mutta sanoihin tulee silti tarrauduttua vähintään yhtä tiukasti.

Teot puhuvat omalta osaltaan puolestaan. Kaikkeen ei sanoja tarvita, ja joskus teot palvelevat sanoja paremmin. Viesti on kenties tällöin suorempi ja rohkeampi. Antaako tämä teoille enemmän merkitystä? Teot ovat pysyvämpi siinä suhteessa, että ne onnistuneina jättävät pidemmän ja selkeämmän viestin toiselle. Jostain syystä tuntuu, että teot muistetaan pidempään. Niitä ei epäillä niin paljon, ja ne jollain tasolla tekevät asioista todempia. Eikö teoilla voida kuitenkin ”valehdella” ihan yhtä paljon halutessaan? Kenties se vaatii tekijältä enemmän, mutta sellaisessa tilanteessa, jossa sanat ja teot ovat ristiriidassa, tätäkin mahdollisuutta alkaa pohtia.

Omasta näkökulmastani paras tilanne olisi sanojen ja tekojen sopiva yhdistelmä, jossa ne eivät olisi ristiriidassa, vaan tukisivat toisiaan. Tämä on kuitenkin silkkaa täydellisyyden tavoittelemista. Jokainen ihminen tuo itsensä esille eri tavalla ja joskus se on jopa toisesta ihmisestä kiinni, kumman tavan hän ottaa käyttöönsä – sanat vai teot. Jonkin verran kyse on myös tilanteesta ja asianlaadusta. Sen verran olen kuitenkin havainnut, että kärjistäen ihmiset voidaan jakaa niihin, jotka käyttävät enemmän sanoja ja ihmisiin, jotka käyttävät enemmän tekoja.  On totta kai muistettava, että meistä jokainen käyttää luultavasti kumpaakin ilmaisukeinoa, mutta ihmisen yksilölliseen luonteeseen kuuluu osittain se, kumpi on hänelle niin sanotusti turvallisempi valinta. On myös täysin ihmisestä kiinni, kumpaa hän arvostaa enemmän: sanoja vai tekoja. Kiehtovaa on huomata, miten suuria eroja ja yhdistelmiä ihmisistä löytyy.

Kauniita sanoja on mukava kuulla, mutta mieluusti itse etsin myös teoista vastinetta sanoille. Muutaman kerran olen joutunut tilanteeseen, jossa olen miettinyt, riitävätkö teot kuitenkin ilman sanoja. Kummat ovatkaan ne, joihin pystyy paremmin luottamaan? Teot saattavat hämmentää ilman sanoja, mutta sanat saattavat jättää liikaa ilmaa väliin ilman tekoja, jolloin kyse alkaa olla jo jonkinlaisesta luottamuksen tasosta, etenkin jos sanat vain tosiaan jäävät sitten sanoiksi roikkumaan. Kumpiakin käytännössä siis tarvitaan. Tärkeydestä voi aina keskustella, pääasiahan taitaa kuitenkin olla, että oikea viesti menee perille.

Taakka

''En mä tiedä enää tietä, joka johtais perille.
En mä muista osoitteita, enkä paljon muutakaan.
En mä tahdo olla taakka, joka paikan ei-toivottu.
Enkä tahdo olla taakka, vahingossa laukaistu.


Minne kaikki värit lähti?
Minne kaikki äänet lähti?
Säikähtikö ne,
vai käskikö joku ne lähtemään?''


- Zen Café

Harhauduin lyriikoiden kirjavaan maailmaan ja suomalaisen musiikin syövereihin. Joskus joku on jo kirjoittanut sanat valmiiksi sinulle.

Home is where the heart is.

Suurin osa tavaroistani on muutettu neljä viikkoa sitten Aurajoen rannalle, mutta osa on ja pysyy vielä toistaiseksi lapsuudenkodissani toisella paikkakunnalla. Palasin tänne ''oikeaan'' kotiini pariksi päiväksi sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa esitellyt asuntoni muutamalle ystävälleni, jotka tulivat tuomaan pieneen ''luukkuuni'' hieman elämisen meininkiä ja puheensorinaa. Koti on aina koti, mutta kun lapsuudenkodistani puuttuu jo iso tavaroistani, huoneeni ei tunnu enää huoneeltani ja itse kaupunkikin on tunnetasolla vaihtunut jo vieraaksi, niin aloin pohtimaan, missä kotini oikein on?

Kun muutin Turkuun ja olin saanut oveeni oman sukunimeni, alkoi tuntua, että tässä sitä nyt oltiin, ensimmäisessä omassa vuokra-asunnossa omillaan. Sukulaiseni painottivat, että se on nyt minun kotini. Naurahdin ja kommentoin, että Turusta ei koskaan tule kotiani. Ensimmäisen kerran aloin epäillä jyrkkiä sanomisiani, kun sain seuraavan kysymyksen perhetutultani puhelimessa: ''Oletko kotona? Vai miksi sitä sinä kutsut?'' Noin viikko oli kulunut muutostani, kun palasin ensimmäisen kerran kotipaikkakunnalleni hoitamaan viimeisiä asioita ja hakemaan loput vaatteistani. Silloin vielä mainostin kaikille, että menen kotiin, kun palaan sinne, mistä olen omaa tietäni lähtenyt kulkemaan. Huoneeni oli samassa kunnossa kuin sinä aamuna, kun lähdin muuttokuorman kanssa. Paluulla omaan asuntooni 200 kilometrin päähän ei ollut kovinkaan kiire. Minua ei odottanut siellä kuin tyhjä asunto.

Nyt tilanne oli jo aivan eri. Kun kävelin rautatieasemalta kohti ''kotia'', jossa minua odottaisi vanha sänkyni, puoliksi tyhjä kirjahyllyni, vanha tietokoneeni ja muuttokuormasta pois jääneet stereoni, mietin, että täälläkö sitä taas ollaan. Siinä vaiheessa, kun isäni vielä otti asiakseen kysyä, voisiko hän raivata jättämäni kirjat ja valokuvat pois huoneeni kirjahyllystä, jotta saisi omia kirjojaan sinne, olin hieman järkyttynyt ja hämmentynyt. Sehän on minun huoneeni ja hän on raivaamassa minun tavaroitani laatikkoon! Illalla katselin huonettani ja tuumin, että reaktioni oli suorastaan naurettava: muutama valokuva, kasa vanhoja pääsykoekirjoja ja kymmenisen romaania olivat ainoat, jotka täyttivät hyllyjä. Miksi silti olin tuntenut uhkaavaksi, että joku tulisi järjestelemään huoneeni uudestaan? Turhahan sitä olisi pitää käyttämättömänäkään. Sitä paitsi huomasin ikävöivän asuntoani Turussa. Yritin kuunnella tarkkaan, mutta huoneeni ikkunat olivat liian tiiviit, jotta kadun ääniä kuuluisi minulle asti. Ei myöskään ollut seinänaapureita, joiden pieni kolina antoi varmuuden siitä, että en ollut kerroksessa yksin. Oli aivan täysin hiljaista. En tiedä, johtuiko se enemmän siitä, että olin vihdoin saanut esitellä itse sisustaman ''koloni'' ystävilleni vai siitä, että isäni oli jo raivaamassa vanhaa huonettani uusiokäyttöön, mutta tunsin jotenkin olevani poissa kotoa. Kotihan se tämäkin on, tosin elämäni pyörii työn ja opintojen takia enemmän Turun ympärillä.

Mielessäni kävi kysymys: Voiko ihmisellä olla useampi koti? Taisin tietää vastauksen heti, kun se oli juolahtanut mieleeni. Käytännössä asuin jo viime vuoden poissa kotoa, vaikka tästä voidaan olla useampaa mieltä lähipiirissäni. Asuin syyskuusta toukokuuhun Keski-Suomessa opiskelijayhteisössä, josta palasin kesäksi kotipaikkakunnalleni. Ero tähän vuoteen oli siinä, että silloin suurin osa tavaroistani odotti minua kotona, kuten myös postini. Silti kovasta yrityksestä huolimatta, olin useampaankin kertaan kutsunut sitä kimppakämppää kodikseni huolimatta siitä, että tiesin palaavani takaisin viralliseen kotiini kesäksi. Nyt tiedän, että tuskin palaan enää vakituisesti asumaan lapsuudenkotiini. En tiedä, jääkö Turun kotini kovinkaan pitkäaikaiseksi, se selviää vasta keväällä, mutta takaisin vanhaan huoneeseeni tuskin enää muutan muuten kuin vierailun merkeissä. Hämmennyin, kun tajusin täysin ymmärtäneeni tuon vasta nyt. Uskon, että ihmisellä siis voi olla useampi kuin yksi koti, mutta luulen, että se pääasiallinen koti on siellä, mihin ihminen tuntee kuuluvansa. Minulla se taitaa olla Turussa.

Kadehdin koiraa?

Kuinka helppoa olisi ollakaan tuollainen nelijalkainen karvaturri, joka ilostuu pientäkin pienemmistä asioista, kuten postilaatikkoreissulta paluusta? Ainut asia, mistä täytyisi huolehtia, olisi ruoka ja nukkuminen, joista ensimmäisen hoitaisi luultavasti joku toinen. Koiran elämää... Näyttäisi olevan helppoa ja huoletonta. Mistä moinen ajatus näin perjantai-iltana putkahti pieneen mieleeni? Aamupäivästä surffailin tv-kanavia ja kohdalle osui taas tällainen lifestyle-ohjelma, jossa koulutettiin koiraa ja siinä samalla isäntää. Koulutuspuoli itseäni ei sinänsä koskettanut sen kummemmin, sillä omat villakoirani löydän vain sängyn alta. Sen sijaan opin jotain koirien ajatusmaailmasta, joka sai minut kadehtimaan heitä. Aloin ihailemaan sitä, että he osaavat elää hetkessä! Koira ei osaa murehtia menneitä eikä se liiemmin välitä tulevaisuudesta, se menee enemmänkin virran mukana. Helppo sanoa, vaikea toteuttaa! Ja muutos käy hitaasti.

Kyse ei ole menneiden unohtamisesta: menneet vaikuttavat meihin enemmän tai vähemmän. Tuskin koirakaan unohtaa, jos sitä on kohdeltu kaltoin tai jos joku on erityisesti jaksanut leikkiä sen kanssa. Kyse on enemmänkin siitä, että osaa jättää menneen menneeseen eikä liikaa kurkota tulevaisuuteenkaan. Tarkoitus olisi elää tässä hetkessä nauttia niistä pienistäkin asioista, jotka sillä hetkellä tekevät päivästä hyvän. Jos liikaa katsoo taakseen ja liikaa suunnittelee tulevaa, unohtaa katsoa ympärilleen sillä nimenomaisella hetkellä. Ja ties mitä silloin menee ohitse...

Syystä ja toisesta olen pohtinut tätä paljon viimeisten kuukausien aikana. Elämässä on käyty monet muutokset läpi edellisen puolentoista vuoden aikana. En voi sanoa katuvani yhtään mitään. Kuolleita en saa herätettyä henkiin, vaikka kuinka tahtoisin. Paljon hyvää on tullut koettua, ja surullisistakin asioista on poikinut erinomaisia mahdollisuuksia ja tärkeitä hetkiä. Jokaisella sadepilvellä on ollut edes ohut hopeareunus. Siitäkin huolimatta, että kauniit muistot saattavat haalistua elämäni kuvakirjassa, kun uusia kuvia tulee varmasti vielä monia lisää, miksi jäisin roikkumaan menneisyyden tapahtumiin?  Mieluusti olisin tässä tilanteessa iloinen hännänheiluttaja, joka ei osaisi ajatella elämäänsä niin monimutkaisesti. Muutos on kuitenkin aina vaikeaa; se jää helposti pintapuoliseksi. Tulevaisuuden suunnittelua on vähintään yhtä vaikea sivuuttaa. Kaksi kuukautta sitten tuntui, että elämäni pyöri vain opiskelujen suunnittelemisen ympärillä, kun vaihtoehtoja piti punnita tarkkaan katsoen monien vuosien päähän eteenpäin. En ehkä vieläkään ole ratkaisustani varma, mutta tiedän saavani tästä vuodesta kokemuksen joka tapauksessa.

Opin kesän aikana paljon spontaaniutta ja sen mukana hieman hetkessä elämistä. Alkusysäyksen tosin sain jo vuoden alussa. Heittäydyin tilanteeseen mukaan helpommin kuin vuosi sitten. Saatoin tehdä suunnitelmia entiseen malliini, mutta helposti myös muuttelin niitä tilanteen mukaan. Tunsin eläväni vapaammin, olevani rennompi ja saavani enemmän elämältä. Totesin, että  suuntani on ainakin oikea. Ehkä en pysty samaan kuin nuo huolettomat ihmisen parhaat ystävät, mutta ei se estä ottamasta heistä joissain tapauksissa mallia.

Vielä silti on parantamisen varaa... Suunnittelu vain kuuluu osana ihmisen elämään ja menneet vaikuttavat alitajunnassa, mutta olisi hienoa pystyä useammin pysähtymään ja nauttimaan hetkestä! Huomenna voisi olla taas hyvä alku sille.