lauantai 8. heinäkuuta 2017

Joka tytön paras ystävä...

... Korut. Eivätkä mitkä tahansa korut, vaan suomalaiset design-korut!

Korut ovat aina kivoja, mutta kun bling-bling ei ole ihan oma juttu, on välillä vaikea löytää koruja, joita haluaa käyttää arkena, mutta jotka tarpeen tullen muuntautuvat myös juhlakoruiksi. Muutama kuukausi sitten löysin oman ratkaisuni asiaan: simppeli, mutta kaunis suomalainen design.

Ensimmäisen kerran näin yozen-koruja muutamalla koulukaverilla juhlakuvissa, jolloin ajattelin, kuinka yksinkertainen voikaan olla niin kaunis ja juhlava. Tosi asia on kuitenkin se, että juhlia ei ole joka viikko eikä joka kuukausi. En ole koskaan ollut mitenkään hyvä panostamaan vaatteisiin ja koruihin juhlia varten. Se on tuntunut niin turhalta laittaa paljon rahaa kiinni johonkin, jota käyttää satunnaisesti. 

Vaatimukseni täydelliselle korulle ovat melko kovat: pitäisi olla arkeen sopiva, mutta tarvittaessa myös juhlava. Näyttäväkin kenties, mutta ei bling-bling. Ehdoton bonus olisi, jos koru olisi sellainen, jota voisi myös käyttää töissä. Tämä on ehkä vaatimuksista hankalin, koska kun työskentelee lasten kanssa (joilla on näppärät kädet ja jotka roikkuvat milloin missäkin osassa sinua), täytyy tarkkaan miettiä, mikä koru on fiksu laittaa, jos laittaa mitään. Ihailinkin puukoruja kauan. Materiaalina puu on niin kaunista ilman bling-blingiä. Ja jotenkin se kuvastaa suomalaisuutta melko hyvin. Joten nähtyäni puiset korvakorut entisellä työkaverillani, tajusin, että tässä voisi olla ratkaisuni.

Sain valmistujaislahjaksi yozenin puiset lintu-korvakorut, joihin ihastuin täysin! Täydelliset arkeen ja juhlaan. Töihin nämä tuskin päätyvät, etteivät pikkuiset kädet revi niitä korvistani (kuten valmistujaisjuhlissa meinasi jo käydä). Mutta nämä sopivat mielestäni hyvin muuten arkeen, pieniin juhliin ja miksei suurempiinkin. Ihastuin myös samaisen sarjan riipukseen, joka toivottavasti jonain kauniina palkkapäivänä ilmaantuu omistukseeni. 

Viikko sitten Turku nautti vuosittaisesta keskiaikaismarkkinoista. Vaikka joka vuosi totean, kuinka ne ovat aina samanlaiset samoineen kojuineen ja tapahtumineen, löydän itseni sieltä jossain vaiheessa kiertelemässä. Olipa tämä eräs koju siellä ollut aina tai ei, tänä vuonna se ainakin sai täyden huomioni. Olin ystävän kanssa kiertelemässä ja pysähdyimme toviksi tutkimaa kyseisen kojun ihanaa tarjontaa. Huomasin puolituntia myöhemmin palanneeni kojulle ja tarjoavani rahaa ihanista puisista nappikorvakoruista, kun kojun myyjä kertoi niiden alkuperästä: ne olivat hänen omatekemiään, materiaalina käytetty vanhaa pinnasängyn runkoa. Mahtavaa! Sain haluamani suomalaiset design-korut, joita voisin myös käyttää arjessa, juhlassa ja töissä koonsa puolesta, mutta lisäksi ne ovat tehty kierrätysmateriaalista!

Näiden kaksien korvisten kanssa luulen pärjääväni hetken - ja jään odottelemaan, mihin design-koruun rakastun seuraavaksi! 


Markkinoiden löytö!
Yo Zen

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kun työ ja opiskelu yhdistyi

Hiljaista on ollut. Ne jotka minut paremmin tuntevat, tietävät että viimeiset kolme vuotta olen puurtanut itselleni kasaan unelmieni ammattia, mutta etenkin viimeisin vuosi on ollut kaikilla tasoilla erittäin rankka tehtyäni päätöksen nopeuttaa opintojani samalla, kun vietin lähes jokaisen etäpäiväni töissä ja viimeiset yhdeksän kuukautta täysipäiväisesti jo työelämässä opiskellen täysin vapaa-ajallani loput opintopisteet ja opinnäytetyön kasaan. 

Nyt se tie on tullut päätökseen. Olen vihdoin valmis!
Ja olen myös valmis palaamaan blogin maailmaan.

Ideoita pursuaa laatikostoista ja muistiinpanovihkoista, eikä tämä työ lasten kanssa vähennä sitä ideapankkia ollenkaan - päinvastoin! Kun tekee päivät sellaista työtä, mistä aidosti välittää ja pitää, mistä kokee saavaansa ihan mielettömästi ja missä koen tekeväni jotain merkityksellistä, jaksaa vapaa-ajallakin paljon paremmin. Ja kyllä tähän elämänpisteeseen mennessä on keretty tehdä yhtä sun toista työtä, johon mahtuu joukkoon sellaisiakin töitä, mitä voi sanoa inhonneensa päivästä yksi lähtien. 

Miten tein sen? Miten tein täysipäiväisesti töitä samalla, kun opiskelin päivälinjalla ammattikorkeakoulussa? Paras vastaus tähän tulisi varmaankin mieheltäni, joka on joutunut seuraamaan vierestä opinnäytetyön aiheuttamia romahduksia, väsyneisyyttä ja ärtyneisyyttä, kun vapaa-aikaa ei löytynyt (paitsi kello 11 jälkeen illalla, jolloin tietty olisi ollut fiksua jo olla nukkumassa) ja perfektionistipuoleni kanssa kinaamista, koska opinnäytetyö on riittävän laadukas. Tai hyvän vastauksen voisi saada myös lähimmiltä ystäviltäni, jotka joutuivat kerta toisensa jälkeen ymmärtämään, miksen päässyt arkisin illanviettoihin tai opiskelijatapahtumiin ja miksen viikonloppuna jaksanut tai kerennyt sosialisoitua heidän kanssaan niin paljon kuin he olivat tottuneet. Lyhyeesti ja ytimekkäästi oma vastaukseni siis olisikin: ''koska hyvä tukiverkosto''. Siihen ripaus kovaa motivaatiota ja tässä ollaan; Paperit olleet kädessä kuukauden päivät 7 kuukautta aikaisemmin kuin alunperin piti, vakituinen työpaikka oli taskussa jo tammikuusta lähtien. 

Helppo tie se ei ollut, mutta voin rehellisesti sanoa sen olleen ongelmiensa arvoinen. Työ opettaa. Se on klisee, mutta tosi. Työkokemusta on nyt takana 2 vuotta, kun astuin niin sanottuihin isoihin saappaisiin. ei yhtään liian vähän, mutta jo ''tarpeeksi'', jotta tiesin, mihin olin ryhtynyt. Ja sen mitä koulu ei opettanut, opin töissä. Sen minkä opin koulussa, otin käytäntöön töissä. Täydellinen kombo. Joka päivä töissä opettaa edelleen uutta - ja niin sen pitääkin mennä. Aikaisempi toteamukseni, että olen valmis, on  siinä mielessä virheellinen; tässä ammatissa, tässä elämässä ei ole koskaan valmis. Mutta nyt on laillistettu ja paperilla pätevä ammattilainen siinä työssä, mitä olen jo tovin tehnyt. Onhan se aika hieno tunne! 

Arki ei kovinkaan paljoa ole muuttunut, kun työt olivat niin kauan jo kuvioissa opintojenkin aikana, mutta nyt töistä kotiin tullessaan työpöydällä ei odota keskeneräinen opinntäytetyö tai kasa esseitä, raportteja tai muita kouluun liittyviä velvollisuuksia. Siellä odottaa korkeintaan muutama laminointiprojekti tai lista pinterestin tai facebookin ideoista, joita voisi omassa ryhmässä toteuttaa. 

Tämä tietenkin blogia ajatellen tarkoittaa sitä, että nyt on enemmän aikaa panostaa taas kirjoittamiseen ja muihin harrastuksiin! Pari spesiaalijuttua on jo odottamassa nurkan takana, joten kannattaa pitää silmällä uusia tekstejä. Facebookin puolella blogin sivusolla On my way pystyy helposti seuraamaan, milloin uudet postaukset ovat ilmestyneet. 



tiistai 7. kesäkuuta 2016

Pois pöydältä!

Harva asia ärsyttää niin paljon kuin ne tavarat, joille ei vain ole mitään kunnollista paikkaa. Ne lojuu pöydillä ja niitä siirtelee sen mukaan aina pois tieltä, kun siltä tuntuu. Ja kun niitä tarvitsee, niin saa muistin syövereistä miettiä, mihin hittoon ne viimeksi oli laittanut.

Yhdet tällaista ärsytystä aiheuttavat ovat meidän talodessa aurinkolasit. Niitä kahdellakin ihmisellä voi jo olla puolitusinaa (kuten meillä). Googlaamalla onneksi löytyy moneen asiaan ratkaisuja. Löysin kivan idean aurinkolasitelineestä Kehys Maailmani -blogista, josta tein hieman sovelletun version.

  

 
Tarvikkeinani oli ainoastaan Ikeasta ostettu valmis kehys, jämä kankaanpala sekä koruissani käyttämää koruvaijeria. Ensin oli tarkoitus kirpputorilta etsiä jokin kehys, mutta turhauduin lopulta etsimiseen ja ostin halvan kehyksen Ikeasta. Koruvaijerin sijaan varmasti käy myös normaali vaijeri, siima tai rautalanka.

Päällystin kehyksen taustapahvin käyttämällä kuumaliimaa, niittasin vaijerin pohjaan kiinni ja vahvistin vielä kuumaliimalla ja TADAA! Se oli valmis. Kehyksen ''etulasi'' meni säästöön, jos sitä voisi vaikka hyödyntää joskus jossain. Seinällehän tuo päätyy, kunhan saadaan aikaiseksi. Siihen asti ''teline'' komistaa eteisen tasoa. Tietääpähän ainakin, mistä noukkia mieleiset lasit, kun lähtee ulos! Täyteen tuo tulee meidän taloudessa, kuhan molemmat löydämme kaikki häikäisynestovälineemme ''sieltä nurkista''.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Miten elää hetkessä...

... Kun jatkuvasti pitää suunnitella tulevaa?

Viime aikoina taas tuntunut kovin vaikealta suunnata katseena vain nykyhetkeen ja olla murehtimatta tulevaisuutta.

Ensinnäkin pahuksen kesä on tuloillaan, ja se osalta on ollu pakko ajatella tulevan kesän taloutta ja joulusta lähien. Mistä rahaa, jos ei saa töitä? Stressi siitä, ettei töitä näytä tulevan. Ottaako kesäopintoja ja kuluttaa tukikuukausia? Kesä on kuitenkin melkein jo ovella, joten sen suunnitteleminen ja pohtiminen ei vielä ole se kaukaisin asia, jota joutuu nyt miettimään.

Jos ja kun osallistun kesäkursseille, joudun miettimään erilaisia vaihtoehtoja viimeiselle puolelle vuodelle opiskelujen osalta; mistä saan töitä, kun tukikuukaudet loppuvat? Mitä jos en saa töitä? Mitä jos opinnäytetyön saaminen kasaan ei onnistukaan vuodessa vaan joudun kuluttamaan siihen sen opetussuunnitelmassa olevan 1,5 vuotta. Kaikki nämä asiat viittaavat sinne puolentoista vuoden päähän, mutta niitä on ollut pakko pohtia jo nyt, jotta tekee mahdollisimman oikean valinnan tässä hetkessä.

Puhumattakaan siitä, että ajatukset harhailevat jo tulevaan syksyyn ja opinnäytetyöhön. Aihe olisi mielessä, mutta on täysin eri asia, saako siihen tuulta alleen kesän aikana siinä määrin, että koulu sen hyväksyy opinnäytetyön aiheeksi. Olen kaksi vuotta haaveillut siitä, että saan tehdä itse ideoidun, innovatiivisen ja hyödyllisen opinnäytetyön valmiiksi annetun aiheen sijaan.

Kaikesta tästä stressistä huolimatta odotan esimerkiksi syksyä innolla. Odotan innolla sitä, jatkuuko nykyinen työsopimukseni syksyllä kesän tauon jälkeen. Odotan innolla, että pääsen tekemään lopputyötä ja saattamaan opinnot valmiiksi ja pääsen tekemään jokapäiväisesti sitä työtä, missä haluan olla hyvä ja mitä haluan tehdä. Ei sen voimaannuttavampaa tunnetta voi olla kuin tietää, että vuoden, puolentoista vuoden päästä oon valmistumassa siihen työhön, mikä oikeasti kiinnostaa. Jokainen päivä töissä kannustaa itseäni saamaan ne paperi ulos koulusta mahdollisimman pian, jotta voi tehdä vaan sitä työtä eikä ainoastaan etäpäivinä. Ja mikä toivottavasti on mahdollista ja parasta, valmistuneena pystyn vaikuttamaan työhöni.

Periaatteessa kaikki toimintamme melkeinpä tähtää tulevaisuuteen. Kaikki tässä hetkessä tehdyt päätökset ja teot vaikuttavat tavalla tai toisella tulevaisuuteen. Joten siksi sen sunnnittelua ei voi täysin sulkea pois koskaan. Se suunnittelu ei saisi kuitenkaan peittää sitä. että myös nyt tässä hetkessä tapahtuu asioita. Elämää eletään, ei vain suunnitella. Suorituslähtöinen yhteiskuntamme ei aina vain tee siitä niin helppoa.


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Taas yksi maanantai

Maanantait on tosi ristiriitaisia päiviä. Pitkään aikaan silloin ei oo itsellä ollut koulupäivää, mutta miehen ahdistus maanantaista tarttuu, ja onhan se järkytys taas viikonlopun jälkeen herätä herätyskelloon. Maanantait pitää sisällään yleensä töitä, ehdottomasti salilla käynnin ja usein siivoamista, jos työvuoroa ei ole sattunut ilmaantumaan.

Tänäänkin pahuksen kello soi 6.30. Heti alkajaisiksi piilari tippui silmästä ja sukat oli jääny illalla olohuoneeseen, joita sain sitten pilkkopimeässä ettiä törmäillen sohvan kulmiin ja puoliksi kiinni olevaan oveen. Käytin aamu-unisen koiran ulkona ja laitoin itselleni aamupalan ja kamat kuntoon salia varten. Juuri kuin mieheni kello alkoi soimaan oli hänelle vartavasten tehty munakas valmiina lautasella (nakkien kera tietenkin) ja tungin jäähtynyttä puuroa omaan suuhuni. Ei mikään paras aamu, mutta toinen puolisko oli iloinen spesiaaliaamupalasta, jonka takia olin herännyt varttia aikaisemmin kuin yleensä.

Sali on kuitenkin sellainen paikka, missä aamu kuin aamu saa uuden lähtölaukaisun. Maanantait erityisesti. Koska maanantaisin lataan painoja lisää, revin astetta enemmän ja härnään lihaksia aavistuksen verran kovempaa kuin edellisellä viikolla. Joten astuessani kello 9.01 salilta ulos, aloitin niin sanotusti toisen aamuni. Se pitikin sitten sisällään hieman paremman aamupalan, hieman rentoutumista ja vähän kouluhommien tekemistä.

Erehdyin ennen kauppareissua piipahtamaan keskustassa korutarvikeliikkeessä, ihan vain kummitytön lahjatarvikkeita katsomassa. Samalla muistin, että minun tulisi siivota korutarvikelippaani pois kirjoituspöydältä, jotta mieheni pääsisi asentamaan tietokoneen näyttöä siihen. Kotiin päästyäni valmisauduin jo siivoamiseen, kunnes jotenkin ihmeellisesti päädyin värkkäämään pitkästä aikaa koruja. Hups.

Tällaisia niistä tuli:




Lisäksi valmistui kaksi paria korviksia, mutta niistä en kuvia vielä räpsiny, kun ovat kuivamassa.

Niin se maanantaikin siis tuli ja meni.
Jostain syystä tänään se ei ahdistanut niin paljoa kuin yleensä. Tosin on myös ihan eri asia nousta herätyskellolla salille ja etäpäivään kuin kouluun tai töihin. Voi ainakin suunnitella menevänsä takaisin nukkumaan salin jälkeen, vaikka harvoin niin tuleekin tehtyä...

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

I'm Back?

Edellisestä postauksesta onkin kulunut aikaa... no, liian kauan?
En edes tiedä syytä, miksi tekstiä ei ole tullut. Luultavasti ollut vaan liian paljon kaikkea muuta, ettei ole voinut keskittyä tähän.

Mihin se aika kuluu?
Oma elämäni tuntuu olevan aikamoista rutiinia nykyisin; arjet ovat täynnä koulua, koulutehtäviä, töitä, salikäyntejä, ja illat ovat löhöämistä ja kotitöitä sekä milloin mitäkin omaa tekemistä. Samaa, mitä jokaisen opiskelijan ja aikuisen arki sisältää.

Aika kuluu myös isommassa mittakaavassa. Opintoja on jäljellä enää vajaa kaksi vuotta. Miehen kanssa tulee yhteiseloa kohta neljä vuotta täyteen. Pieni kummityttöni täyttää ihan pian jo kuusi vuotta. Ja tuo koiranryökäle täytti ennen joulua jo kolme ja on muka aikuistumassa.


Elämän hienous on siinä, että aika kuluu, kävipä mitä tahansa. Ihan sama, mitä kriisejä, vaikeita aikoja, tapaturmia tai ylitsepääsemättömiltä tuntuvia asioita tapahtuu, aika menee kuitenkin koko ajan eteenpäin, jolloin ne ikävätkin asiat jossain vaiheessa pakosti jäävät kauemmaksi ja kauemmaksi. Ja mitä hyviin asioihin tulee, niiden kanssa on mukava kuluttaa aikaa ja tuntea onnellisuutta.

Tämä aika tässä edellisen postauksen ja tämän välissä on pitänyt sisällään lukuisia askarteluprojekteja, lukuisia mietteitä, jotka on jäänyt kirjoittamatta ylös sekä monia, monia valokuvia. Onneksi tässä kiireen keskellä on keretty lomailemaan hiihtoloman merkeissä.

Olenkin erityisen iloinen siitä, että ruutininomaisen arjen keskelle mahtuu erilaisia viikonloppuja, jotka pysäyttävät rutiinin edes hetkeksi erityisyydellään; on se sitten elokuvissa käynti, reissu tai illanistujaiset kavereiden luona!

Jospa tämä blogikin tulisi takaisin osaksi arkeani, nyt kun kevätaurinko alkaa kurkkimaan pilvien takaa ja aletaan pikkuhiljaa kuoriutumaan enemmän ja enemmän pois neljän seinän sisältä talvihorroksesta.



sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Pakko(osata)ruotsia

Pakkoruotsi on varmasti meille kaikille tuttu asia yläasteelta. Miksi ruotsia vihataan kielenä niin paljon? Oma kohtaista kokemustakin löytyy, mutta näin korkeakoulussa sitä alkaa tajuamaan, että olisipa nuorempana vaivautunut opettelemaan sitä. Tähän asti ilman ruotsin kielen taitoa selvinneenä en tosin voi puhua siitä, kuinka hyödyllinen kieli se on itselleni ollut, mutta virkamiesruotsista selviytyminen olisi varmasti helpompaa, jos ei tarttisi päälle kaksikymppisenä muistella ihan alkeita enää. 

Itse en voi puhtain sydämin sanoa, että vihaisin ruotsia. En vain osaa sitä. Koko yläasteen ruotsin tunneilta muistan negatiivisen energian ja paasauksen siitä, kuinka tärkeää jokaisen suomalaisen on osata ruotsia. Lukion ruotsin kirjoituksissa motivaatio ei ollut enää kuin vieno varjo aikaisemmasta. No, viisi vuotta siitä myöhemmin muutin Turkuun ja ajattelin, että nyt varmasti on sitten pakko osata sitä ruotsia niin kuin se opettaja aina valisti. Pyh, en ole käyttänyt edes kaupan kassalla työskennellessäni kertaakaan tänä aikana ruotsia. Vasta vuosi sitten tuli ensimmäinen tilanne, missä olisin voinut tehdä loistavan vaikutuksen osaamalla ruotsia, kun kaveripiiriin tuli ihka oikea ruotsalainen kaverin tyttöystäväksi. Sitä ennen riitti, että osasin muutaman sanan, mitä suomenruotsalainen kummityttöni sekoittaa muuten suomenkielisiin lauseisiin ja että hänen ristiäisissään ymmärsin oikeassa kohdassa valella hänen päätään vedellä. Enkä voi sanoa, että vieläkään tunnen tarvitsevani ruotsia, sillä kaverin tyttöystävänkin kanssa puhekieleksi muodostui heti englanti, koska kukaan muukaan meistä ei osaa ruotsia.

Hieman ehkä yliammun, kun sanon etten osaa ruotsia. En siis osaa puhua ruotsia, ymmärrän sitä kyllä jonkinverran. Paitsi osaan sanoa lauseen jag talar inte svenska, mutta sitä ei kuulemma lasketa, koska jokainen suomalainen osaa sen sanoa. Miksi en osaa? Ensinnäkin kielipääni ei ole mikään järjen hyvä, mutta toisekseen se yläasteen paasaus pakkoruotsista ja pakosta osata sitä oli isossa ristiriidassa siihen, miten ruotsia meille opetettiin. Jos minulle heittää ruotsinkielisen verbin, osaan kyllä todennäköisesti taivuttaa sen oikein jokaisessa aikamuodossa. Jos minua pyydetään muodostamaan lause, jossa on enemmän kuin viisi sanaa, luultavasti kolmannen sanan jälkeen alan änkyttämään. Sanavarasto. Sitä ei meikäläisellä ole. Verrattuna englanninkielen opetukseen, ruotsin opetus oli naurettavaa. Aivan kuin opettajammekin olisi vihannut koko kieltä. Enkä kiellä, etteikö oma kiinnostuskin olisi siinä iässä ollut heikompi, mutta jostain kumman syystä minusta tuli kuitenkin ihan tyydyttävä englanninkielen osaaja samassa iässä.

Nyt ammattikorkeassa ruotsinkurssimme aloitettiin puhumalla pelkästään ruotsia. Ja tuloksena koko luokka hiljeni ja suut loksahtivat auki ennen kuin alkoi supina ''mitä se opettaja just sano''. Silloin huomasin, etten ollut yksin. Englanninkurssilla pärjättiin lähes tulkoon ilman suomenkieltä kokonaan, ruotsinkurssilla sama ei onnistu. Jokainen suomalainen ei tosiaankaan osaa ruotsia.

Pakkoruotsi, pitääkää se. Mutta opettakaa sitä kuin mitä tahansa muutakin kieltä. En kiellä, etteikö ruotsia olisi hyödyllistä jokaisen suomalaisen osata, ihan samalla tavalla kuin englantiakin olisi jokaisen hyvä osata nykymaailmassa. Olemme ehkä virallisesti kaksikielinen maa, mutta käytännössä väittäisin, ettei iso osa väestöstä ei osaa sujuvaa ruotsia.

Nyt, kun itse taistelen virkamiesruotsin kanssa, olen huomannut, että ne yläasteen opit palautuvat mieleen, mutta alunperinkin vajaata sanavarastoa on työlästä kartuttaa tässä vaiheessa, kun minulta oletetaan, että osaisin jo perussanaston ja voisin siirtyä ammattisanastoon. Hiljaa hyvää tulee ja harjoitus tekee mestarin, mutta hyvä pohja auttaisi paljon. Eikä moniakaan motivoi se tieto ja tunne, etteivät he tarvitse ruotsin kieltä juurikaan. Itse voin motivoida itseäni sillä ajatuksella, että ehkä vielä joku päivä voin käydä ruotsinkielisen keskustelun ruotsalaisen tuttuni kanssa, ellei hän sitten opi suomea nopeammin kuin minä ruotsia.